Tracon 8, eli Voi Hyvä Luoja

Sunnuntaina saavuttiin yömyöhään kotiin ja melkein suoraan pehkuihin. Jos joskus Animeconin jälkeen tokaisin potevani con-darraa, se ei ole mitään verrattuna tähän, olen yhä aivan sietämättömässä horkassa ja töitä pitäisi muka jaksaa tehdä. Minulla ei myöskään ole koskaan aiemmin tullut sellaista jälkifiilistä, etten yksinkertaisesti muista conista ja sen kulusta mitään. Yleensä muistan paljon, mutta nyt en muista kuin ehkä yhden tai kaksi asiaa viikonlopulta. Koitan jäsennellä tekstiä edes johonkin suuntaan rakentavasti, vaikka se tuskin tulee onnistumaan näissä tunnelmissa.

Olin jokuselle läheisemmälle ihmiselle paljastanut Traconiin tekemäni puvun melkein heti kun kyseisen tapahtuman puvun päätin. Puku tuli muidenkin tietoon viimeistään Tracon-viikon alussa Tumblrin puolella, kun aloin olla varma siitä, että saisin puvun ajoissa valmiiksi Traconiin. (En pidä suuritöisten pukujen paljastamisesta varhain, sillä pelkään, etten saa pukua valmiiksi ajoissa. En kestäisi sitä, jos minulta tultaisiin kyselemään conissa aiotun puvun kohtaloa. Se vain muistuttaisi epäonnistumisestani. :'>) Puku valmistui vasta Traconia edeltävänä yönä Tampereen Omenahotellissa, mutta kuitenkin! Olin tehnyt pukua kahden kuukauden ajan non-stop. Heräsin aamuisin klo 9-10 aikoihin ja menin nukkumaan siinä klo 2-3 aikoihin yöllä. Päiväni olivat siis noin 14-16 työtunnin mittaisia. Taukoja ei ollut, Skypessä ei ehtinyt jutella juuri lainkaan eikä ihmisiä ehtinyt nähdä muutoin kuin äärimmäisissä hätätapauksissa. Nostan hattua ja jaan suurta kunnioitusta ja kiitosta niille ihanille tyypeille, joille sain soittaa itku kurkussa, kun kaikki maan päällä oli huonosti, joille sain purkaa Skypessä ahdistustani puvun etenemisestä ja joiden sohvalle sain tulla syömään tortelloneja kun kokonainen viikko töissä kaupanpäällisinä oli ankaran kuumeen vuoksi ylitsepääsemätön suoritus. Te tiedätte kyllä, keitä olette. ♥

Tein Traconia edeltävänä to-pe välisenä yönä ensimmäisen all-nighterin sitten kuka ties milloin ja nukuin yhden ainokaisen tunnin aamulla. Traconia edeltävänä yönä sain kiitos sentään nukuttua edes kuusi tuntia. Aamulla meikit naamaan hotellilla ja monet kassit mukaan Tampere-talolle, jossa vaihtaisin puvun päälle. Olin ilmoittautunut tänä vuonna Traconin pukukisaan, joten pääsin käyttämään pukuhuoneita jo melko aikaisin aamulla. Tiesin, että puvun pukeminen veisi oman aikansa, mutta onneksi tällä kertaa ei kestänyt sitä Franin pukemiseen vaadittua 3-4 tuntia, ja ehdin hyvissä ajoin käydä kuvauspalvelussa otattamassa pakollisen kisakuvan ja aikaa jäi reilusti vielä tuomarointiajan odotteluun. Itse tuomarointi minua ei jännittänyt laisinkaan (ehkä vähän omaksi yllätyksekseni?). Olin kisannut kerran aiemmin, jolloin jännitin aivan kaikkea mahdollista, mutta siitä kokemuksesta viisastuneena ja itse tuomarina useamman kerran toimineena en enää kokenut tätä tilannetta pelottavana. Tottakai mietin paljon sitä, mitä tuomarit omasta puvustani ajattelisivat, mitä mahtaisivat kysyä. Mutta mitä suotta. Olin itse todella tyytyväinen omaan pukuuni, vaikka paranneltavia kohtia oli myös mielestäni ihan riittämiin. Olen hirveän tietoinen yleensä pukuni kaikista vioista, mutta tällä kertaa tuntui hyvältä olla oikeasti tyytyväinen omaan pukuunsa. Ihan sama, mitä tuomarit sanoisivat.

Tässä välissä Maiju ja minä taisimme mennä ulos haukkaamaan happea ja kuvauttamaan pukujamme Kifian kanssa sen verran mitä nyt ehtisimme ennen kisan alkua. Elina ja Lily assaroivat kovasti, kiitos kamalasti vaivasta siis heille. Jälkikäsittelyn olen tehnyt minä.

Tuomaroinnin ja pienen kuvaussession jälkeen aloin pikkuhiljaa jännittää kisaa. Takahuoneessa hengaillessani näin niin paljon hienoja pukuja, ettei sormet riitä. Yritin työntää kaikki ahdistavat ajatukset tätä aihetta koskien pois, mutta se teki rehellisesti tiukkaa. Sain kuulla paljon sitä, että pukuni on hieno ja että sijoittuisin varmasti, mutta eihän siitä, hyvänen aika, mitenkään voinut olla varma, kun ympärillä liehakoi niin monta upeaa pukua.

Kun WCS-kisa alkoi, minulla rupesi oikeasti olemaan huono olo. Ei sentään onneksi tuntunut siltä, että pyörtyisin, vaikka olin sitä eniten pelännyt kisajännityksessä tapahtuvan (aikaisemman kisakokemuksen perusteella vuonna 2011 Franin kanssa). Olin tällä kertaa onneksi sen verran fiksu, että tankkailin vähän väliä mehua (ei mitään vettä, sokeria sen pitää olla) ja tajusin, että muiden kanssa jutellessa se pahin jännitys laantuu. En valitettavasti pystynyt seuraamaan WCS-esityksiä takahuoneen telkkarista, sillä puvusta koituvien kipujen vuoksi oli pakko istua pöydällä, tavallisella tuolilla se kun ei onnistunut.

Oli aika siirtyä jonoon odottamaan omaa vuoroaan. Itse olin suunnilleen puolivälissä pukukisaa numerolla 25. Pääsin hirveän jännityksen vallassa lavalle, tärinän kanssa pari posea, jotka vain pystyisin tekemään, ja pois hiipuvan jännityksen saattelemana. Katsoin loput kisasta salin reunalta seisten.

Yhteiskuvan jälkeen heti perään alettiin tuttuun tapaan jaella palkintoja. Aloittelijoiden kohdalla minua alkoi taas kerran jännittää, ja kun tultiin kokeneiden kohdalle, ei olemisessani ollut enää mitään järkeä. Heiluin paikallani vieressä seisovien ahdingoksi (pahoittelen tätä erikseen, huomasin kyllä ärtyneet/huolestuneet katseet), sillä pelkäsin, että jalkani pettäisivät alta muuten. Sydän pompahti jokaisella julkistuksella ja kyllä se hengitys tuskastuttavasti kiihtyi. Minua alkoi itkettää aivan hirveästi. Kun ensimmäinen sija lopultakin julkistettiin, minulta meni viimeinenkin tolkku. Purskahdin aivan hysteeriseen itkuun enkä rehellisesti kyennyt tajuamaan mistään mitään. Sain käveltyä lavalle ja hortoilin minne sattuu; meinasin unohtaa pokaalin noutamisen vallan siinä, kun halusin vain halata ihmisiä. Päästinkin kuulemma kuuluvan uikahduksen jokaisen kerran kun halasin tuomareita. Vannoin itselleni, etten alkaisi itkeä, mutta taitaa se punoittava ja räkäinen naama olla tallennettuna kameroilla. Nolottaa.

Toiseksi ja kolmanneksi tulivat siis ihanan upeat Jesmo ja Hansku! ♥

En siis vielä tänäänkään oikeasti hahmota, mitä tapahtui. Hyllylläni on joku pytty, mutta miten se sinne päätyi, en ihan oikeasti ymmärrä.

Siellä se nyt kumminkin on kaverinsa vieressä. Niin hämmentävää.

Kiitos nyt siis aivan suoraan sanottuna helvetisti esim. kaikille. En olisi selvinnyt lauantaista ilman mammoja ja juttelevaisia ihmisiä ja ystäviä, jotka pyyhkivät kyyneleitä ja juottivat minulle mehua kun omat käsivarteni eivät siihen taipuneet. Onnea aivan himputisti myös muille sijoittuneille, olitte aivan huikaisevia ja todellakin ansaitsette pokaalinne. Samaten peukutuksia muillekin osallistujille, kun menitte kisaamaan. Tämä on nyt vissin semmoinen nolo kiitospuhe, mutta olkoon. Olen aika onnellinen. Ja samalla poden huonoa omatuntoa siitä, että fiilistelen tästä. Voisin olla vaan hiljaa ja myhäillä itsekseni, mutta kun ei perkele miten voi ottaa sydämestä tämmöinen ihmiselle, joka on aina epävarma puvuistaan ja kisaa ainoastaan silloin, kun tuntuu, että sillä on JOKU mahdollisuus sijoittua. Eli vain kahdella puvullani. Mutta siitä nyt hys. Nyt olen onnellinen ja myönnän itselleni, että teinpähän jonkun kivan puvun nyt. Etenkin, kun tuomareilta pyytämääni pukupalautteeseen vastattiin niin sydänjuuria myöten pakahduttavasti, etten kestä.

Ja ei, en valitettavasti ole vielä vuosiin valmis osallistumaan Nordic Cosplayhin, EuroCosplayhin tai World Cosplay Summitiin.

Niin ja ai kamala miten paljon onnea Ilonalle ja Hootille WCS-edustuspaikasta!

---

Sunnuntaina oli sitten lähinnä vain lisää kuvaamista. Jälleen kuvaajana Kifia ja jälkikäsittely allekirjoittaneelta.

Maiju = Fenris = aksjdhaskjhfkjsdhg ♥

Myöhemmin loppupäivästä menimme Maijun ja Lilyn kanssa seuraamaan NCC-, Esitys-ja Nettipukukisaa, joista kahdesta ensimmäisestä itse hieman yllätyin positiivisesti. Omia suosikkejani olivat mm. Zeron Atelier Meruru -esitys (esitys oli herttainen, juoni selkeän ytimekäs ja pidin myös siitä ajatuksesta, että yleisön osallistuminen taputuksiin vaikuttaisi alkemian lopputulokseen) ja Final Fantasy X:sta tutun Yunan tanssi (sulavaliikkeinen ja uskollinen hahmolle, tanssi näytti siltä kuin pitääkin). En päättäjäisissä ollut, mutta ymmärsin, että Zero ainakin sai pystin hyppysiinsä, onnea siis siitä, sekä karsintojen toisellekin sijoittuneelle!

Yleisöön en todellakaan tosin ollut tyytyväinen kisojen osalta. En menetä hermojani, jos joku satunnainen yksi huutaa lavalle jotain tarkoittaen hyvää, vaikkei se tee tilanteesta juuri vähemmän töykeää, mutta kun koko sali huutelee mammoille veren siivoamisesta, minulla kiehuu. Mammat tekevät työnsä ja sille on turha urputtaa. Tilanne yritetään hoitaa parhain päin ja lattiaan jämähtänyt tekoveri ei ole mitään mukavaa siivottavaa jälkikäteen. Tuskin kukaan kisaajista kaipaa ylimääräistä verta jalkoihinsa, ties vaikka siihen liukastuisikin. Puhumattakaan siitä, millaisessa kunnossa Tampere-talon tulisi olla conin jälkeenkin. Kisaajille on todella epämukavaa ja hermoja raastavaa tulla lavalle, kun eivät tiedä, mitä yleisöstä huudellaan. Heitä varmasti jännittää, eikä huutelu tee tilanteesta yhtään helpompaa. Ja hei nyt oikeasti, se joka huusi esityksen alkaessa salin ollessa pimeänä:”Soittakaa Paranoid!”, sietäisit hävetä. Ja sinä/te, jo(t)ka buuasit(te), ette ole edes sen arvoisia. (Kyllä, sanoin tuon nyt tosissani ja sormeani kuvitteellisesti kukkahattutätimäisesti heristellen.) Kisan tulisi olla mukava kokemus niin yleisölle kuin kisaajillekin. Kunnioitus ei ole mikään turha sana. Menkää itseenne.

Loppujen lopuksi aivan hirveän mukava con. Meni nopeasti ohi. Surkeus, että kisaajanumeroläpyskäni jäi (oletettavasti) jonnekin päin bäkkäriä. Jos joku siellä pyörineistä sattui sen jonnekin talteen ottamaan (tuskin), olisin iloinen, jos sen vielä saisin. Ei elämä missään nimessä toki ilman sitä lopu, mutta sopii sitä aina yrittää. :D

Olen itse ilmeisesti menossa Fanfestiin, tuskin kuitenkaan missään casualimpaa kummemmassa puvussa. Oletan, että aiemmissa blogimerkinnöissäni kommentoineen kanssa erinäiset W.I.T.C.H.-suunnitelmat voisivat kuitenkin pitää kutinsa?

Tracon seitsemäs

Viude, Traconista on selvittu kotiin! Aika kirjoitella raporttia ja muuta viikonlopusta~

Lyhyesti perjantaista. Ajoimme Helsingistä Tampereelle samalla autolla, joka jätti Desu-matkalla tienvarteen. Kukaan meistä kolmesta ei liiemmin ollut innoissaan tästä ja epäilyt olivat suuret, vaikka auto oli nyt todistettavasti kunnossa (mitä nyt unohdetaan _vanhan_ auton mahdolliset pikkuviat) ja sillä oli ajettu satoja ja taas satoja kilometrejä onnistuneesti ilman mitään ongelmia Desuconin jälkeen. Joten, tällä kertaa pääsimme perille molempiin suuntiin. Great success!

Lauantaina kierrätin viime Desuconiin tekemääni Catherine-pukua. Yhteinen aikamme Desuconissa oli jäänyt niin pieneksi minun työvuorojeni ja lava-avustamiseni vuoksi, että suunnittelimme pistäväme Desussa kanssani pyörineen Katherinen kanssa puvut Traconiin jälleen päälle, seuraan olisi liittynyt myös Vincent. Henkilökohtaisten syiden vuoksi alksndra joutui kuitenkin jäämään kotiin viikonlopuksi. (Pst, Tytti: ingen panik, voidaan varmasti kokeilla joskus toistekin, jos haluat!) Kävipä niin, että heiluin koko lauantain melko lailla itsekseni. Minulla ei ollut minkäänlaista työtä sovittu lauantaille ja kaikki tutut ja muut sen tapaiset olivat joko töihinsä sidottuina tai yksittäinen kaveri oli omien kavereidensa kanssa siten, etten tohtinut häiriköidä sen kummemmin. Vietin lauantaini lähinnä sompaillessa pitkin Tampere-taloa porukasta toiseen, en käynyt katsomassa ojelmia, lukuun ottamatta WCS-karsintoja ja pukukisaa. Toimin myös palkattomana, kävelevänä mainostauluna Miolle, joka myi upeaa taidettaan piirroksien ja avaimenperien muodossa Taidekujalla. Tökkäsin käyntikortin rintojeni väliin pystyyn, ja kaikki jotka Catherinen avuja sattuisivat vilkaisemaan joutuisivat väkisin tekemisiin mainosaivopesun kanssa. Suunnitelma oli tietenkin täysin moitteeton Mion eduksi. Kyseisestä ilmiöstä ei taida olla toivoakseni ainuttakaan kuvaa missään, joten laitetaan nyt vielä kerran se pelkkä käyntikortti tuohon alle.

Jossain illan puolella pyörähdin ehdotuksesta Tilt.tv:n haastateltavana ja kuvattavana (kyseinen lörpötys löytyy täältä kohdasta 9:40 eteenpäin). Ei mitään hajua, millon lähetys valmistuu tai yleensäkään näytetään missään (en tajunnut kysyä), joten saa heittää viestiä, jos tietoa löytyy!

Ensimmäistä kertaa elämässäni ostin itse jotakin Taidekujalta. Ystävieni taidekujapöydältä irtosi pikkuinen pino tarroja, joista yhden lahjoitin Maijulle (koska tykkää Growlithe-pokémonista. Sääli, että joku ketku vei Maijun ohjelmaoppaan, jonka väliin hän oli tarransa turvaan laittanut. :C) Vastapäätä edellämainittujen ystävien pöytää oli jotain niin vastustamattoman ihanaa, etten voinut vastustaa kiusausta, nyt kun kerrankin sattui olemaan käteistäkin lompakossa. Kuolasin kaikkia korvakoruja, jotka esittivät marjoja, leivonnaisia, karkkeja, yms. ja valinnanvaikeus oli suunnaton. Lopulta päädyin purkillisiin lakuja!

Amaterasu Wepin käsialaa, loput on tehnyt Patonki.

Kahtokaa nyt! ;_; ♥
www.kuusade.net

Myöhemmin illalla, kun kaikki olivat irtautuneet töistään, pääsimme pitämään _hyvin_pikaisen_ Catherine-shoottauksen Artun ja Maijun kanssa Tampereen pimenevään yöhön. Kokeilimme hetken kuvata myös ulkona, mutta jäätymisprosentti meidän olemattomissa puvuissamme oli niin uskomattoman suuri, että aika pian paettiin takaisin sisälle. Itse yritin kovasti koskettaa Arttua kuvatessa edes pikkuisen, jotta saisin kahmittua lämpöä, niin mitättömissä määrin kuin se olikin. Oli aika epätoivoista. :D Pistän alle ihan vaan muutaman muikean otoksen.

Arttu: Vincent - Catherine

Allekirjoittanut: Catherine - Catherine

Kuvaaja: Maiju

Jälkikäsittely: minä

Ennen kuin siirryn sepustamaan asioita sunnuntaista, on minulla vielä pieni sana sanottavana cosplayaajana.

En henkilökohtaisesti arvosta erityisemmin (ollenkaan) sitä, että minua/minun pukuani/puvun osia/peruukkia kosketaan/tökitään/yms. kysymättä siihen ensin lupaa. En pidä siitä, että minua halataan kysymättä lupaa, kun minulla on päälläni/päässäni muutakin kuin perus käyttövaatteita. En yhtälailla innostu siitä, että päätäni taputetaan kysymättä lupaa, kun minulla on päässäni peruukki jonka laittamiseen olen kuluttanut enemmän aikaa ja vaivaa kuin laki sallisi. Traconin lauantaina Catherine-pukuni peruukki ilmeisesti ihmetytti ja kiinnosti conittajia kovasti, sillä tällaisia edellämainittuja esimerkkitapauksia peruukkitökkimisistä tapahtui enemmän kuin kolme. Melkein poikkeuksetta annan jokaisen lupaa kysyvän koskettaa pukuni mielenkiintoa herättävää osaa, sillä luvan kysyminen osoittaa minulle sitä, että toisen pukua kunnioitetaan ja että kyseinen henkilö osaa käyttää pikku kätösiään hellän varovasti. Se, että lupaa ei kysytä, osoittaa taas sitä, että ei-kysyvä on käsistään ja toimiltaan kovakourainen eikä kunnioita pukuilijaa ja hänen työtään. Ei-kysyvä voi toki olla yhtälailla helläkätinen siinä missä kysyväkin, mutta eipä siinä yhtäkkiä puun takaa lähestyviä käsiä kauheasti ehdi tulkita ystävällisen helläksi eleeksi, ainakaan allekirjoittaneen toimesta.

Olisi oikeasti ihanaa, jos ihmiset kiinnittäisivät tähän näin yleisesti huomiota ja yrittäisivät ottaa pukuilijoiden näkemän vaivan ja tunnetun "personal space"-käsitteen huomioon.

Puuh, nyt on sekin pois rinnalta!

---

Sunnuntai kului lauantain vastakohtana ihan käsittämättömän hektisesti. Toimin koko päivän mammailemassa esitys-, nettipuku- ja missimittarikisaajia. Nautin ihan törkeästi kyseisestä hommasta ja olin pelännyt aivan turhaan. Mammaaminen oli minulle kertanaan vasta toinen ja tyypiltään aivan erilainen kuin Animeconissa aiemmin tänä vuonna. Animeconissa meno oli bäkkärillä hyvin rauhallista ja meidät mammat oli jaettu pareihin, mikä teki vauhdista hyvin rentoa. Tällä kertaa kullakin mammalla oli omat vastuukisaajansa, joissakin tapauksissa oli myös isompiakin ryhmiä, minulla parhaimmassa tapauksessa kahdeksan hengen ryhmä. Jännitin kovasti sitä, että osaisinko huolehtia siitä, että kaikki ovat oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja olivatko kaikki käyneet tuomaroitavana ja olihan kaikilla kaikki hyvin niin nälän, janon, puvun, lämpöasteen kuin yleisen kisajännityksen kanssa. Omat vastuupalluraiseni vaikuttivat ainakin perusoletukselta hyväntuulisilta ja odottivat kisaa päällisin puolin rauhallisen jännittyneesti, mikä oli minusta juuri niin kuin pitääkin. Toivon kovasti, että minut koettiin helposti lähestyttäväksi ja muuten mukavaksi, sillä se on ikävää, jos kisaajilla jää jotakin kysyttävää tai ahdistaa jokin muuten, eikä siitä uskalleta kysyä mammalta/keneltäkään. Pahoittelen syvästi kaikilta kisaajilta, jos vaikutin jotenkin hermoilevalta. Tarkoitus ei missään nimessä ollut, jännitin vain kovasti puolestanne ja homma oli minulle edelleen uudenlainen ja totuttelua vaativaa. Lisäksi: kiitos oikeasti ihan hirveästi siitä, että olitte niin iloisia ja hyväntuulisia. Kisaajien into tarttui hyvin herkästi ainakin tälle mammalle ja oli helppo hymyillä koko päivän! Vähän (lue: niin paljon että tekoripset irtosivat ja eyelineria oli kulmakarvoissa asti levinneenä) saatoin vetistellä kun olitte niin ihania. Toivottavasti en järkyttänyt ketään, pahoittelut myös siitä.

Muutenkin hei takahuoneen ihmiset, olette kaikki oikeasti niin kultaa. Tiedätte kyllä keitä olette, mutta erityisesti Irtsalle iso kiitos kun olet tommonen ihana ylimamma ja kaikki on jee.

Tästä on moni jo sanonut, mutta pakko se minunkin on. Tänä vuonna esityskisa oli oikeasti jotain ihan tajutonta. Taso oli korkealla ja energisyys ja into käsinkosketeltavaa. Useampikin ryhmä oli kuulemma harjoitellut jopa puoli vuotta ja se oikeasti näkyi selkeästi. Tätä Suomen conit ovat oikeasti tarvinneet ja jatkataa näin! Oikeasti oikeasti oikeasti!! Koitin mammailukiireiltäni kovasti myös katsoa esityksiä bäkkärin puolelta, mutta harmikseni en tietenkään kaikkia voinut nähdä. Toivottavasti/uskon että kisa kuitenkin tulee kokonaisuudessaan nettiin jossain vaiheessa, mikäli se ei siellä vielä jo ole.

Mammailuhommien välissä tauolla ehdimme Kizzyn ja Maijun kanssa shoottaamaan hyvin pikaisesti. Cossasimme Kizzyn kanssa (ähäs!) W.i.t.c.h.-sarjakuvasta Will Vandomia ja Matt Olsenia arkikuteissa. :D Minun oli ollut tarkoitus tehdä ihan se Willin ensimmäinen noitamuoto, mutta postin kettuillessa asioita ei ehtinyt tarpeeksi ajoissa perille, eikä muutenkaan tähän saumaan ollut tarpeeksi aikaa ja intoa tehdä pukua kiireessä valmiiksi. Puku on kyllä edelleen tarkoitus tehdä loppuun viimeistään ensi vuoden puolella! Voin jakaa suuntaa antavan ja keskeneräisen maistiaisen kintuistani.

Höhö. :D

Loppuun vaikka jotain ällösöpöjä Will x Matt -kuvia. :D

 Kizzy: Matt Olsen - W.i.t.c.h.

Allekirjoittanut: Will Vandom - W.i.t.c.h.

Kuvaaja: Maiju

Jälkikäsittely: minä

Viikonloppu oli kokonaisuudessaan varsin muikea, mitä nyt lauantaina sattui muutamia TYLSÄÄ-vaiheita. Maanantaina oli niin uskomattoman huono ja väsynyt olo fyysisesti, että sängystä oli oikeasti mahdotonta päästä ylös, vaikka olin nukkunut jopa reilut yhdeksän tuntia. Oli siis vain jätettävä menemättä kouluun ja levättävä, että pääsisin edes seuraavana päivänä. En muista, että olisin koskaan ollut niin väsynyt conin jälkeen, mutta on sentään hyvä mieli siitä että lihaksia särki sunnuntain liikunnastakin menneestä työstä! Uudestaan!

Tracon eli WHOA.

Sekavin tuntein odotetusta Traconista on nyt selvitty, ja pienen hengähdyksen (ja kuvien odottelun) jälkeen olisi ehkä aika laittaa kehiin päivityksenpoikasta. Pahoittelut mahdollisesta kangertelusta; pää on täynnä räkää tällä hetkellä.

Olin pari kuukautta sitten ihan tohkeissani siitä, että Tracon lähestyy. En ihan tarkalleen muista, missä vaiheessa sain aikaiseksi ilmoittautua kisaan, mutta kesän alussa se oli jo selvää, että Franin tänä vuonna jollakin lavalla vielä käyttäisin. Parhaimmaksi kisatapahtumaksi selviytyi ehdottomasti Tracon, sillä en ollut koskaan ennen kisannut, ja halusin ensimmäisenä cosplay-kisanani osallistua sellaiseen, jossa ei tarvinnut olla minkäänlaista esitystä -- pelkkä lavalla poseeraaminen muutaman sekunnin ajan riittäisi täydellisesti. Olisin halunnut ensikertalaisena osallistua aloittelijoiden kategoriaan, mutta koska aloittelijoiden ja kokeneiden sarjan yksi erottava tekijä, "kisaaja on tehnyt enemmän kuin kolme (3) pukua" (vai miten se nyt menikään), minulla täyttyi, oli minun osallistuttava sen sijaan kokeneiden sarjaan. Ei sillä, että olisin kovasti Traconia ennen hermoillut kisasta, mutta olisi silti ollut varsin mukavaa, että olisin saanut kisainfosähköpostin aikaisemmin kuin muutama päivä ennen conia. Lauantain puku ja tapahtumien kulku olivat täten selvät osaltani.

Lauantaiaamu kului varsin hektisesti. Kulutin pukuhuoneessa puvun päälle kiskomiseen jälleen sen kaksi-kolme tuntia, vaikka olin meikannut kasvoni jo ennen conialueelle saapumista. Tarkoitus oli, että voisin tehdä kaiken rauhassa heti, kun pukuhuoneisiin oli mahdollista päästä joskus kahdeksan pintaan, mutta no okei, parin tyypin kanssa sompailtiin autolla hyvä tovi Tampere-talon ympäristössä etsien vapaata maksutonta parkkia, eikä siis oltu ihan niin aikaisin paikalla. Pukuhuoneessa oli sietämättömän ahdasta ja perkeleet lensivät, etenkin minulta. Vaikka olin kahdesti aikaisemminkin menneisyydessäni pukenut Franin remppeet ylleni, tuntui pukeutuminen vaikeammalta kuin koskaan. Koko ajan täytyi pitää mielessä aikataulu: milloin pitää olla valmis ja mihin mennä ja milloin olla toisaalla ja kuka mitä hä. Olen ihan tajuttoman helposti hermostuva ja stressaantuva persoona, eli ei yhtään ollut kivaa. Niille ihmisille, jotka samaan aikaan kanssani olivat pukuhuoneessa, olen luultavasti koko loppuelämäni se Bäkkärin Bitchaileva Bastard. Olen vilpittömästi pahoillani kaikesta siitä kurjuudesta, jota muille aiheutin. Selittely on aika turhaa, sillä kyllä sitä pitäisi osata olla fiksua aikuista vaikka stressiä olisikin päällä. Anteeksi siis tuhannesti siitä, että jouduitte katsomaan edellä mainittua. Lisäksi suuri kiitos niille, jotka ehtivät omilta laittautumisiltaan auttaa minulle pukua päälle! Fran on taas niitä kokonaisuuksia, joita ei yksinkertaisesti ole mahdollista saada puetuksi yksin.

Jahka kaikki oli saatu ylle, kävin pyörähtämässä kuvauspalvelussa kisakuvia varten ja sieltä likimain suoraan backstagelle takaisin. Jo etukäteen voin kertoa, että tuo oli ainoa hetki, kun poistuin takahuoneista "ihmisten ilmoille" lauantaina ihan vain siksi, etten yksinkertaisesti ehtinyt. Olin muutamille luvannut näyttää naamaani lauantain aikana, mutten oikeasti tiennyt miten paljon aikaa kisaan osallistuneilta viedään pois muusta con-päivästä. Heti kun olin päässyt kuvauspalvelulta takaisin bäkkärille, jo aamusta asti tiukassa pysynyt huono vointini sai seurakseen ihan törkeän ison kisajännityksen ja tajuamisen, että ihan oikeasti pitäisi pystyä mennä lavalle asti. Olin nukkunut edellisen yön hyvin huonosti ja ihan liian vähän, joten fyysinen kunto ei ollut sitä parhainta laatuaan. Jalat tutisivat 13 senttimetrin koroissa ja keuhkot olivat ahdettuna sisälle korsettimaisen tiukkaan pukuuni. Backstagella ahdistus oli vain niin sietämättömän suuri, että taju enemmän tai vähemmän lähti ja jalat menivät alta. Onneksi vieressä oli paljon ihmisiä, eikä suuria onnettomuuksia loppujen lopuksi siinä hädässä sattunut. Kiitos ihan suunnattomasti auttaneille ihmisille, olette ihania! Ehkä joku tyhmin juttu ikinä, mutta jos joku sai jalkani toimimaan, niin se ajatus, etten saisi kaatua ja rikkoa pukuani. Asioiden tärkeysjärjestys on kyllä kohdillaan. :D Olo kuitenkin koheni päivän mittaan pikkuhiljaa, ja viimeistään tuomaroinnissa käymisen jälkeen kaikki oli kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, ja jo odottelin innolla itse lavalle pääsemistä.

On muuten ehkä paras minusta napsaistu sivuprofiili ikinä. Odottelen tuossa vuoroani kuvauspalvelussa tai sitten olen jo lähdössä.

Olin ihan onnesta soikeana, kun olin saanut luvan seurata WCS-karsintoja katsomon puolelta. En ollut odottanut suuria, eikä tullut yllätyksenä, että minulle piti etsiä sopivaa ja muiden tieltä poissa olevaa istumapaikkaa juuri ennen WCS-karsintojen alkamista. Käytiin hirveä pähkäily siitä, saisinko istua seinän vieressä käytävällä yksittäisellä penkillä vaiko sitten portailla. Lopulta minulle varattiin paikka ihan katsomon eturivistä keskiportaiden vierestä, josta minun olisi helppo hipsiä pois heti WCS:n jälkeen ja mennä suoraan jonoon yksilökisaa varten kulisseihin. Ehkä huvittavinta kaikessa oli se, että kisan ajan vieressäni istui henkilokohtainen avustaja, joka nosti minut WCS:n jälkeen ylös tuolistani, sillä yksin en siihen olisi kyennyt. Kiitos siis avustajallekin! Itse WCS:stä? Taso oli ihan mieletön, ja eturivistä oli ihan huikeaa seurata ja nähdä kaikki kasvojen eleet ja pukujen yksityiskohdat. Kisa oli aivan upea kokemus, ja on aivan pakko tokaista jotain siihen suuntaan, miten paljon kehitystä kisoissa on tapahtunut aiempiin vuosiin verrattuna. Kisaajiakin oli sopivasti, ei liikaa eikä liian vähän (toisin kuin ehkä vuosi sitten :D).

Kulisseissa vuoroa jonottaessa mahanpohjaa kutitti mukavasti ja vihdoin lavalla koko kroppa tutisi, toivon ettei sitä huomannut ulospäin. Koitin olla mahdollisimman in-character, mutta hymy pukkasi väliin väkisinkin. Nyyh. Palkintojenjako suoritettiin heti varsinaisten kisojen perään. Sen enempää kielellisesti taiteilematta, sijoituin kolmanneksi. Oli ihan... Vau. Apua. Aaa! Ensimmäinen kisa koskaan ikinä milloinkaan ja kolmanneksi, ihan sairaan hieno juttu minusta. Kyllä siinä lievästi hymyilytti ja teki mieli hyppiä ilosta, mutta hillitsin itseni koska kuitenkin olisin pudottanut peruukin päästäni. Palkintona käsiin lykättiin pokaali ja viisi rullaa lankaa. Jee. \:D/

Napsaistu kyllä niin väärällä otollisella hetkellä.
Kuva © Jamfoot

Kuva © Jamfoot

Yksilöpalkitsemisen jälkeen oli WCS-voittajien julkistaminen vuorossa. Jännitys kasvoi jokaisen sijan ilmoittamisen myötä, ja kun lopulta ykkössija paljastettiin myönnettäväksi Trinodelle ja Elinalle, seinustalla tukijoukoissa räjähti. Meno riistäytyi käsistä täysin. Porukassa me kaikki kiljuimme, hypimme (minä täysin unohtaneena olevani yhä rikkoutumisalttiissa puvussa) ja itkimme kuorossa, halailimme ja jankkasimme ei-oo-tottaa. Heti kun tuli mahdollisuus, kaikki juoksimme lavalle onnittelemaan, halailemaan ja itkemään vähän lisää. Sija meni niin totaalisen oikeille ja niin hienoille, ihanille ihmisille, että vieläkin vaan ajatus ottaa mahasta. Ihan törkeästi onnea, Trinode ja Elina, olen ihan sairaan ylpeä teistä!!! (Itkettää taas kun tätä kirjoitan.) ;;__;; ♥

Tässä huomaa hyvän meikinpohjustuksen tärkeyden. Kuva on otettu backstagella palkintojenjaon jälkeen hirveän itkukohtauksen rauhoituttua. Merkkejä raivoisasta itkemisestä ei (juuri) näy, hurraa!
Kuva © Jamfoot

Palkintojenjaon jälkeen lähes suoraan pukuhuoneeseen ja puku pois päältä. Lauantai oli suunnilleen purkissa.

--

Sunnuntaina sai onneksi nukkua pidempään ja yökin sujui heräilemättä. Oli suorastaan nautinnollista meikata suunnilleen samanlainen määrä meikkiä kuin mitä normaalisti arkisinkin omaan pärstääni lappaan. Olin varmasti käynyt ainakin muutamalle ihmiselle hyppimässä nenille edeltävän päivän iltana muistutellessani jatkuvalla loopilla siitä, miten ihanalta tuntui kun sunnuntaina olisi päällä niinkin yksinkertainen ja mukava puku kuin Mitsuru Persona 3:sta. Olin vääntänyt puvun kasaan kolmessa viiva neljässä (3-4) päivässä niska limassa ja sormet veressä, mutta oli se todellakin sen arvoista. En olisi enää kestänyt toista päivää putkeen Franina, ja muutenkin koko sunnuntai kului hermolomaillen ja pääosin olosta nauttien.

Aamupala tyylikkään elegantisti: omenapiirakkaa ja kermateetä.
Kuva © Trinode

Mukavaa oli myös aikoja sitten sovittu sunnuntain Persona 3 -ryhmä, josta pidettiin photoshoot asiaan kuuluvasti. Oli tosi kivaa, ihan tosi pitkästä aikaa sai olla mukana ryhmässä, jee!

Kuva törkeästi suoraan Lirlysin deviantART-galleriasta.
Kuva © Aida

Vielä se oma puku kokonaisuudessaan.
Kuva © Trinode

Kuva © Trinode

(HUOM! Tässä vielä pari hymyherkkää shootin kuvista koostettua herpanderpan-giffiä: nro 1 ja nro 2)

Päättäjäisten jälkeen pikainen käynti Hesburgerissa erinäisessä, runsaassa seurassa ja autolla takaisin Helsinkiin samalla kolmen hengen porukalla kuin tullessakin. Kuunneltiin Suomipoppia ja yritettiin fiilistellä laulamalla, mutta joko taajuus teki oharit vähän väliä tai laulettavia biisejä ei tullut. :C Eksyttiin taitavasti Helsingissä (mikä on ehkä noloa, koska kaikki kolme asutaan siellä ainakin suurimman osan vuodesta), mutta eikö se aina kuulu asiaan? Sunnuntai pulkassa ja lähes kaatumalla sänkyyn.

Mitä nyt tulevaisuudesta aina jotain pitää sanoa, niin CosplayGaala ja sen jälkeen Frostbite on vuorossa. Uudet cosplay-suunnitelmat ovat jo tiedossa ja jopa hiljalleen työn alla. Innolla odottelen etenkin Frostbitea. Siinä missä Traconissa koin elämäni ensimmäisen maistiaisen kisaamisesta, saattaa ehkä Frostbitessakin olla luvassa jotain vallan uutta, huu~ Katsellaan!