Desucon Frostbite 1/2, eli "Ain't no party like a Meridian party!"

Väsymys on aika huima, mutta tästä lähtee, kun vielä ehkä muistaa jotain!

Minulla oli koko viikonlopulle suunniteltu ja tehty ainoastaan yksi puku, prinsessa Elyon Disneyn sarjakuvasta W.I.T.C.H. Meridian-ryhmän olimme sopineet Elinan, Kizzyn ja Miron kanssa vuoden 2014 Frostbiteen pidettäväksi jo pitkälle reilu vuosi aiemmin. Perjantaina olisin siviileissä, koska parin tunnin con-hengailu puvussa ei ollut vaivan arvoista, etenkään suoraan koulusta, mutta Elyonin puku olisi päällä lauantaina ja sunnuntaina. 

Asuun käytin aikaa noin kaksi viikkoa hyvin laiskalla tahdilla, lukuunottamatta viimeisien päivien tahatonta kiirettä ja menetettyjä yöunia. Olin aika innostunut siitä, että puvussa oli paljon kerroksia ja saumoja ja puvun funktionaalisuutta piti oikeasti miettiä. Epävarmuutta ja itseluottamuksen paikoittaista totaalipuutetta pintaan nosti kuitenkin se seikka, että puku oli oikeasti ensimmäinen sellainen, joka ei nuollut ihoa mistään kohti. Lähestulkoon kaikki pukuni tähän mennessä ovat olleet tyköistuvia, jos eivät kokonaan, niin ehdottomasti vähintään 50% puvun kaikista osista. Osaan mielestäni sen homman hyvin, mutta selvästi väljät puvut ovat minulle uusi juttu. Toki olen tehnyt pidempiä ja leveämpiä hameita ja mekkoja , mutta ne ovat aina kavenneet vyötärölle ja kehon muoto on puvussa ollut näkyvissä. Tässä tapauksessa kyseessä oli täysin muodot piilottava kolttu. Oli siis haasteen takana saada puku näyttämään istuvalta ja kehoa hyvin liikeessä myötäilevältä sen sijaan, että se olisi näyttänyt vain ylisuurelta säkiltä. Tiedä nyt sitten, miten siinä onnistuin. Ei ole oikein mitään mihin itse verrata, joten minulle jäi Elyonin puvusta päälimmäisenä käteen vain epävarmuus ja oman taitotason surullinen saavuttamattomuus. Toki puvussa oli sentään ykistyiskohtia, joista pidin paljon, esimerkiksi mekon kaulus ja hyvin kohdistetut saumat, sekä omin kätösin sorvatut alumiinirenkaat peruukissa! Valmistin myös Kizzylle Worblasta ja softiksesta Phoboksen lakin/kypärän/headdressin/asian, jonka hän sai pintakäsitellä ja maalata itse.

--

Itse Frostbite-viikonloppuni alkoi perjantaina melkein heti koulun jälkeen. Lähdimme Maijun, Hannan ja Sallan kanssa Helsingistä autolla liikkelle joskus vähän viiden jälkeen, jotta ehtisimme viettää aikaa conissakin jonkin verran. Minä ja Maiju majoituimme tuttuun tapaan Elinan porukoilla, jotka tosin olivat muuttaneet kävelymatkan päähän Sibeliustaloon nähden, mikä oli kieltämättä aika mukavaa. Frostbiteen olivat tulossa myös tanskalaiset Samie ja Yoshu, jotka saapuisivat Helsinki-Vantaan lentokentälle siinä klo 22.30 maissa. Maiju ja Elina hoitivat hakureissun auton turvin ja minä jäin kämpälle laulamaan naapurien iloksi railakkaasti Tangledin ja Frozenin kappaleita melkein kahden tunnin verran. Erityisen useaan kertaan tuli kulutettua At Last I See The Light -kappaletta samalla kun erittäin kotiäitimäisesti silitin Elyonin alusmekon vekkejä ja lakkailin kynsiä. Melkein meinasin tunkea kanelia uuniin, jotta paluumatkalaisilla olisi vastassa (feikisti) pullantuoksuinen keittiö ja visio tehostamaan mammailua entisestään. Se sitten unohtui siinä hoilottaessa. Ja en nyt tiedä, olisiko pokka kuitenkaan lopulta riittänyt vieraassa asunnossa. Ehkä ensi kerralla! (Tanskalaiset olivat muuten ehkä supermukavia. Sniisk.)

--

Lauantai alkoi lähinnä minun kämmäillessä aikataulujen kanssa ja sillä, että olin aivan suora fallos otsassa koko aamun. Oikeasti, aivan vilpitön anteeksipyyntö ihan kaikille, jotka sitä joutuivat seuraamaan. Elina, Miro ja minä olimme olleet haastateltavana VR:n Matkaan-lehteä varten edellisellä viikolla. Keskustelimme cosplaysta ja Frostbitessa oli tarkoitus ottaa kuvat parhaassa mahdollisessa ympäristössä juttua ajatellen. (Pst, kyseinen lehti ilmestyy 6.3!) Myöhästyin itse sovitusta aikataulusta ja sen vuoksi podin lähinnä huonoa omatuntoa hyvän tovin. Kuvaajaa itseään ei onneksi tuntunut haittaavan, mutta vähän se sotki myös muita kuvausaikatauluja Meridian-ryhmäämme ajatellen. Koko aamupäivä ja päiväsaikakin tuntui tavattoman hektiseltä aina töiden alkamiseen saakka. Ennen töitä saimme revittyä hieman aikaa kuvaamiseen Elinan ja Miron kanssa. Kizzy oli etsimässä Hall Cosplayhin kisaajia, joten hänen kanssaan kuvaamiset oli pidettävä sunnuntaina. Olimme sopineet Kifian kanssa jo ennen Frostia, että hän hoitaisi kuvaamisen. Photoshootissa napattuja kuvia varten teen erikseen toisen blogimerkinnän.

Töissä olin jälleen Hall Cosplayn tuomaristossa, kanssani ihanat Kifia, Mira, Yoki ja Fukka. Toivon valtavasti, että kisaajille itselleen ja muille tuomareille jäi hommasta hyvä maku suuhun. Itse nautin tosi kovasti kisaajien kanssa jutustelusta ja toivon, että ensikertalaisetkin kisaajat saivat kokemuksesta puhtia ja kiinnostusta kokeilla myöhemminkin kisaamista. Erityistä hyvää mieltä aiheuttivat kisaajat, joille puku oli ensimmäinen koskaan. Leuka ihan putosi lattiaan kun kisaajilta asiasta kuuli, sillä hyvänen aika millaisia neroja maailmalla on. Olette ihan hirveän taitavia kaikki! Älkää ikinä lopettako!

Minua on aina jännittänyt lavalle meneminen ihan hirveästi, kun tuloksia on ollut aika julkistaa. Nytkin minulla vispasi mahassa jotkin pienimuotoiset bileet, mutta lavalle päästyä oli yllättäen ekaa kertaa ikinä ihan hirveän rento ja hyvä olo. Kenties asiaan vaikutti hetkellinen itsensä nolaaminen tai muu läpän heitto. Olihan se nyt pakko niitä tukan rinkuloita kilauttaa, kun ne kerran olivat niin suurta hilpeyttä koko päivänä muissa aiheuttaneet. Ajattelin jättää sen yhteen kertaan, mutta Elinan tuodessa mikkiä lähelle tehtiin tietysti toinen kerta. Metalli jäi aina soimaan hieman kun renkaita kopsautettiin yhteen ja tiesin niin tapahtuvan nytkin, mutta järkytyin miten kauan sen pystyi kuulemaan kaiuttimien kautta. Toivottavasti kenenkään korvat eivät kärsineet! (Joku muuten huusi yleisöstä: "Olet ihana!" Kuulin sinut ja kiitos! :>) Voittajat sai kunnian julistaa Yoki, joka veti niin upean lavashown jo pelkällä perustelujen luettelemisella, ettei tosikaan.

Kuva © Nyymix

Hall Cosplayn tuomaristo. Vasemmalta oikealle allekirjoittanut, Yoki, Kifia, Mira ja Fukka.
Kuva © Nyymix

Joka tapauksessa, tähän väliin suuret onnittelut Hall Cosplayn sijoittuneille. Olitte upeita! Kiitokset myös muille osallistuneille!

Hall Cosplayn kolmen kärki. Vasemmalta oikealle 2. sija (Elina Laine), 1. sija (Jesmo) ja 3. sija. (Nahvi)
Kuva © Nyymix

Hall Cosplayn tuomarit antavat jälleen mielellään palautetta kisaajille, jotka sitä toivovat! Lähetä rohkeasti postia allekirjoittaneelle osoitteeseen yumi_koyuki[at]hotmail[piste]com. :>

Desucon Frostbitessa valittiin myös Nordic Cosplay Championship 2014 -arvokisojen kolmas jäsen Suomen tiimiin. Onnittelut Päivi Asikaiselle ja muille sijoittuneille!

NCC:n voittajakolmikko. Vasemmalta oikealle 2. sija, 1. sija (Päivi) ja 3. sija.
Kuva © Nyymix

Illan puolella lauantaina kävin katsomassa paneelin ”From NCC to ECC to WCS – international cosplay competitions and why they're nothing like those at home”, (myönnettäköön,) lähinnä sen takia, että seurani oli pöydän takana puhumassa. Kuitenkin aihe oli mielestäni kiinnostava ja sellaisena tyyppinä, joka kaavailee joskus kaukaisessa tulevaisuudessa osallistuvansa arvokisakarsintoihin, oli todella hyödyllistä ja kiehtovaa kuulla eri maiden kisojen tavoista ja arvioinneista. Paneeli oli mielestäni hyvin kannettu ja porrastettu, mutta olisin toivonut ehkä rahtusen enemmän aktiivisuutta yleisöltä. (Irtsa, ei koske sinua.) Eipä sillä, hyvä minun on sanoa, sillä en keksinyt mitään kysyttävää tai kommentoitavaa itsekään. Paneelia olisi voinut kuunnella pidempäänkin, vaikka siihen aikaan väsymys jo painoikin ja huolella.

--

Sunnuntai oli paljon rauhallisempi edellispäivään nähden, kuten usein tavallista onkin. Lähes koko päivä oli aikaa pyhittää kuvaamiselle ja sen mukaan myös toimimme. Kuvaajaksi Kifian seuraan littyi Samie ja Yoshu pyöri yleisenä assistenttina/herpanderpanseuralaisena. Kuvat seuraavat jälleen perästä, mutta alla on kuva, joka valaisee ehkä koko photoshootin laatua.

Eli oli liian hauskaa.
Kuva © Samie

Vaikka minulle jäikin sellainen olo, että olisin tällä kertaa itse kuvannut hirveän vähän jos ollenkaan, löytyy kamerani muistikortilta kuitenkin kuvia niin Elinasta, Maijusta, Hironista, Mirasta, Asagista kuin Kifiastakin. Nekin kuvat laitan seuraavaan merkintään, jotta tämä ei venyisi yhtään enempää kuin on jo venynyt ja tulee venymään. :'D

Itse conissa K-18 ikärajan puitteissa huomasin joitakin eroja. Con tuntui hiljaisemmalta ja tilaa oli liikkumista ajatellen paljon enemmän. Käsittääkseni ohjelmatarjonnassa oli hitusen enemmän aiheeseen liittyvää sisältöä, mutta sekin kulki vain parin ekstraohjelman puitteissa. Perjantaina ikäraja näkyi parissa pukuilijassa (lue. esim. fallospuku). Myyntipöytäsalissa kuulemma näkyi muutamia tissejä myytävissä tuotteissa, mutta sitä en itse päässyt todistamaan. Ei loppupeleissä minulle siis mitenkään kamalan mullistavan erilainen con.

Viikonlopusta kuitenkin merkittävimmin jäi mieleen Cosvisionilta kuulemani uutinen (sain luvan ölistä tästä ääneen vähän). Minulle ei syystä X ilmeisesti ollut tullut viikko aiemmin lähetetty sähköposti oikeaan osoitteeseen ja Cosvisionin cosplaykisavastaava Miro kertoi paikan päällä, että olin kutsuttu kisaamaan Cosvisionin cosplaykutsuvieraskilpailuun. Rehellisesti sanottuna reaktioni oli puhdas epätoivo. Olin ihan hirveän otettu moisesta kunniasta, mutta olin kuvitellut olevani tapahtumassa aivan muissa tehtävissä ja uutinen tuli aivan puun takaa. Ette voi kuvitella, kuinka usein minulta kysytään, miksen kisaa, kun pukuni ovat ilmeisesti sen verran hyviä, että voisin. Minä olen ihan aikuisten oikeasti vain niin syntisen vaativa pukujeni kanssa, etten halua antaa niitä tuomariston syynättäväksi ja arvosteltavaksi, jos en itse luota omiin taitoihini ja tarkkuuteeni tarpeeksi. En ole koskaan ollut sellainen, että hakisin kokemusta ja tuntumaa. Minä olen sitä tyyppiä, että minä teen homman hyvin tai en ollenkaan. Eli tavoittenani on valita hyvä ja haastetta antava puku, toteuttaa se kunnialla ja oikeasti ansaita sijoitus näkemäni työn ja antaumuksen perusteella. Tämän takia olen kisannut vain kahdesti. Minulla on ollut luotto omaan pukuun vain kahdesti. Esitykseen minulla ei ole vielä tullut luottoa vastaan kertaakaan, enkä siksi ole kisannut muualla kuin Traconin lavalla, jossa esitystä ei ole. Cosvisionin cosplaykutsuvieraskilpailussa kuitenkin vaaditaan myös esitys. Minä päätän kisaamisesta yleensä jo vuosi etukäteen ja puvun tekeminen on pitkä ja mietitty prosessi. Vuoden sijaan minulla on varoitusaikaa tällä kertaa vain kolme kuukautta ja koko tänä aikana päälle painaa myös koulu, joten hommia voisin tehdä vain iltaisin ja viikonloppuisin. Prosessi pitäisi supistaa hyvin pieneen tilaan ja asioista päätettävä erittäin nopeasti. Täytyisi valita hahmo, joka minua kiinnostaisi ja johon voisin samaistua, jolla olisi tarpeeksi helppo mutta merkittävää taitoa vaativa puku ja jonka ympärille tuntuisi mukavalta sitoa kiinnostava esitys ensi kertaa esitystä tekevän toimesta. Helppo puku siksi, että varmasti ehtisin ajoissa; taitoa vaativa puku siksi, että saavuttaisin omat kehitysvaatimukseni.

Vaikka pitkä ylempi angstaaminen tuntuukin... no, angstaamiselta, olen tällä hetkellä vähän sillä kannalla, että lähden kokeilemaan. Minulla on idea hahmosta ja pukukin voisi olla tarpeeksi erikoinen, jotta voisin sen tason kokea yhä vaativaksi, mutta jonka toimivuuteen ja käytännöllisyyteen en joutuisi kuluttamaan niin paljon ajatuksellista aikaa kuin esimerkiksi. Flemethin armorien kanssa. Puku on sellainen, että tiedän kykeneväni tekemään siitä superkauniin ja siistin, mutta joka tarjoaa silti jotain erikoista ja minulle uutta. Kuten olen aiemmin jo sanonut, haluan joskus kisata EuroCosplayssa. Ehkä nyt siis on aika ottaa seuraava askel, jotta sinnekin joskus uskaltautuisi.

--

Viikonlopusta jäi jälkeen sellainen olo kuin olisin ollut risteilyllä. Viikonloppu sisälsi paljon touhotusta ja kiirettä ja enemmän tai vähemmän riehumista parhaiden tyyppien kanssa. Väsymyksen taso on aivan valtava ja lihaksiin koskee aivan kuin olisin ollut baarissa ja vetänyt vettä vahvempaa, vaikka mitään sellaiseen tunteeseen johtavaa en mielestäni tehnyt. Lisäksi lahtasin matkalaukussa kotiin aika tosi paljon ruokaa ja juotavaa lähinnä siksi, että Kizzy heitti päälleni läjän herkkuja kiitokseksi lätsän tekemisestä. Nyt olen oikeastaan viettänyt maanantain (aamulla verikokeissa käyden,) läskiä mussuttaen ja puoliksi koneen ääreen väsymyksestä nukahtaen. Kouluhommia pitäisi tehdä ja takaraivossa kuumottelee jo tulevaisuuden kisajutut. Hämmentynyt olen siitä, että joo, olen kisannut ensimmäisen kerran vuonna 2011, seuraava kisani oli kaksi vuotta myöhemmin 2013, mutta vuoden 2014 kalenterissa näkyy sen sijaan jo (ainakin) kolme cosplaykisaa. Vauhti kiihtyy, hui!

Ps.

Lupaan, että harjasin vain tukkaa! Cedriciä ei satutettu (tarkoituksellisesti).
Kuva © Samie

--

Summary in English: I was at Desucon Frostbite last weekend and had a blast. I was dressed up as Elyon from the Italian Disney comic W.I.T.C.H. and with me there were also Phobos, Cedric and the Oracle. I worked as one of the judges for the Hall Cosplay contest. Also had a photoshoot or two with various people and the results from those are going to be submitted here later on.

Tracon 8, eli Voi Hyvä Luoja

Sunnuntaina saavuttiin yömyöhään kotiin ja melkein suoraan pehkuihin. Jos joskus Animeconin jälkeen tokaisin potevani con-darraa, se ei ole mitään verrattuna tähän, olen yhä aivan sietämättömässä horkassa ja töitä pitäisi muka jaksaa tehdä. Minulla ei myöskään ole koskaan aiemmin tullut sellaista jälkifiilistä, etten yksinkertaisesti muista conista ja sen kulusta mitään. Yleensä muistan paljon, mutta nyt en muista kuin ehkä yhden tai kaksi asiaa viikonlopulta. Koitan jäsennellä tekstiä edes johonkin suuntaan rakentavasti, vaikka se tuskin tulee onnistumaan näissä tunnelmissa.

Olin jokuselle läheisemmälle ihmiselle paljastanut Traconiin tekemäni puvun melkein heti kun kyseisen tapahtuman puvun päätin. Puku tuli muidenkin tietoon viimeistään Tracon-viikon alussa Tumblrin puolella, kun aloin olla varma siitä, että saisin puvun ajoissa valmiiksi Traconiin. (En pidä suuritöisten pukujen paljastamisesta varhain, sillä pelkään, etten saa pukua valmiiksi ajoissa. En kestäisi sitä, jos minulta tultaisiin kyselemään conissa aiotun puvun kohtaloa. Se vain muistuttaisi epäonnistumisestani. :'>) Puku valmistui vasta Traconia edeltävänä yönä Tampereen Omenahotellissa, mutta kuitenkin! Olin tehnyt pukua kahden kuukauden ajan non-stop. Heräsin aamuisin klo 9-10 aikoihin ja menin nukkumaan siinä klo 2-3 aikoihin yöllä. Päiväni olivat siis noin 14-16 työtunnin mittaisia. Taukoja ei ollut, Skypessä ei ehtinyt jutella juuri lainkaan eikä ihmisiä ehtinyt nähdä muutoin kuin äärimmäisissä hätätapauksissa. Nostan hattua ja jaan suurta kunnioitusta ja kiitosta niille ihanille tyypeille, joille sain soittaa itku kurkussa, kun kaikki maan päällä oli huonosti, joille sain purkaa Skypessä ahdistustani puvun etenemisestä ja joiden sohvalle sain tulla syömään tortelloneja kun kokonainen viikko töissä kaupanpäällisinä oli ankaran kuumeen vuoksi ylitsepääsemätön suoritus. Te tiedätte kyllä, keitä olette. ♥

Tein Traconia edeltävänä to-pe välisenä yönä ensimmäisen all-nighterin sitten kuka ties milloin ja nukuin yhden ainokaisen tunnin aamulla. Traconia edeltävänä yönä sain kiitos sentään nukuttua edes kuusi tuntia. Aamulla meikit naamaan hotellilla ja monet kassit mukaan Tampere-talolle, jossa vaihtaisin puvun päälle. Olin ilmoittautunut tänä vuonna Traconin pukukisaan, joten pääsin käyttämään pukuhuoneita jo melko aikaisin aamulla. Tiesin, että puvun pukeminen veisi oman aikansa, mutta onneksi tällä kertaa ei kestänyt sitä Franin pukemiseen vaadittua 3-4 tuntia, ja ehdin hyvissä ajoin käydä kuvauspalvelussa otattamassa pakollisen kisakuvan ja aikaa jäi reilusti vielä tuomarointiajan odotteluun. Itse tuomarointi minua ei jännittänyt laisinkaan (ehkä vähän omaksi yllätyksekseni?). Olin kisannut kerran aiemmin, jolloin jännitin aivan kaikkea mahdollista, mutta siitä kokemuksesta viisastuneena ja itse tuomarina useamman kerran toimineena en enää kokenut tätä tilannetta pelottavana. Tottakai mietin paljon sitä, mitä tuomarit omasta puvustani ajattelisivat, mitä mahtaisivat kysyä. Mutta mitä suotta. Olin itse todella tyytyväinen omaan pukuuni, vaikka paranneltavia kohtia oli myös mielestäni ihan riittämiin. Olen hirveän tietoinen yleensä pukuni kaikista vioista, mutta tällä kertaa tuntui hyvältä olla oikeasti tyytyväinen omaan pukuunsa. Ihan sama, mitä tuomarit sanoisivat.

Tässä välissä Maiju ja minä taisimme mennä ulos haukkaamaan happea ja kuvauttamaan pukujamme Kifian kanssa sen verran mitä nyt ehtisimme ennen kisan alkua. Elina ja Lily assaroivat kovasti, kiitos kamalasti vaivasta siis heille. Jälkikäsittelyn olen tehnyt minä.

Tuomaroinnin ja pienen kuvaussession jälkeen aloin pikkuhiljaa jännittää kisaa. Takahuoneessa hengaillessani näin niin paljon hienoja pukuja, ettei sormet riitä. Yritin työntää kaikki ahdistavat ajatukset tätä aihetta koskien pois, mutta se teki rehellisesti tiukkaa. Sain kuulla paljon sitä, että pukuni on hieno ja että sijoittuisin varmasti, mutta eihän siitä, hyvänen aika, mitenkään voinut olla varma, kun ympärillä liehakoi niin monta upeaa pukua.

Kun WCS-kisa alkoi, minulla rupesi oikeasti olemaan huono olo. Ei sentään onneksi tuntunut siltä, että pyörtyisin, vaikka olin sitä eniten pelännyt kisajännityksessä tapahtuvan (aikaisemman kisakokemuksen perusteella vuonna 2011 Franin kanssa). Olin tällä kertaa onneksi sen verran fiksu, että tankkailin vähän väliä mehua (ei mitään vettä, sokeria sen pitää olla) ja tajusin, että muiden kanssa jutellessa se pahin jännitys laantuu. En valitettavasti pystynyt seuraamaan WCS-esityksiä takahuoneen telkkarista, sillä puvusta koituvien kipujen vuoksi oli pakko istua pöydällä, tavallisella tuolilla se kun ei onnistunut.

Oli aika siirtyä jonoon odottamaan omaa vuoroaan. Itse olin suunnilleen puolivälissä pukukisaa numerolla 25. Pääsin hirveän jännityksen vallassa lavalle, tärinän kanssa pari posea, jotka vain pystyisin tekemään, ja pois hiipuvan jännityksen saattelemana. Katsoin loput kisasta salin reunalta seisten.

Yhteiskuvan jälkeen heti perään alettiin tuttuun tapaan jaella palkintoja. Aloittelijoiden kohdalla minua alkoi taas kerran jännittää, ja kun tultiin kokeneiden kohdalle, ei olemisessani ollut enää mitään järkeä. Heiluin paikallani vieressä seisovien ahdingoksi (pahoittelen tätä erikseen, huomasin kyllä ärtyneet/huolestuneet katseet), sillä pelkäsin, että jalkani pettäisivät alta muuten. Sydän pompahti jokaisella julkistuksella ja kyllä se hengitys tuskastuttavasti kiihtyi. Minua alkoi itkettää aivan hirveästi. Kun ensimmäinen sija lopultakin julkistettiin, minulta meni viimeinenkin tolkku. Purskahdin aivan hysteeriseen itkuun enkä rehellisesti kyennyt tajuamaan mistään mitään. Sain käveltyä lavalle ja hortoilin minne sattuu; meinasin unohtaa pokaalin noutamisen vallan siinä, kun halusin vain halata ihmisiä. Päästinkin kuulemma kuuluvan uikahduksen jokaisen kerran kun halasin tuomareita. Vannoin itselleni, etten alkaisi itkeä, mutta taitaa se punoittava ja räkäinen naama olla tallennettuna kameroilla. Nolottaa.

Toiseksi ja kolmanneksi tulivat siis ihanan upeat Jesmo ja Hansku! ♥

En siis vielä tänäänkään oikeasti hahmota, mitä tapahtui. Hyllylläni on joku pytty, mutta miten se sinne päätyi, en ihan oikeasti ymmärrä.

Siellä se nyt kumminkin on kaverinsa vieressä. Niin hämmentävää.

Kiitos nyt siis aivan suoraan sanottuna helvetisti esim. kaikille. En olisi selvinnyt lauantaista ilman mammoja ja juttelevaisia ihmisiä ja ystäviä, jotka pyyhkivät kyyneleitä ja juottivat minulle mehua kun omat käsivarteni eivät siihen taipuneet. Onnea aivan himputisti myös muille sijoittuneille, olitte aivan huikaisevia ja todellakin ansaitsette pokaalinne. Samaten peukutuksia muillekin osallistujille, kun menitte kisaamaan. Tämä on nyt vissin semmoinen nolo kiitospuhe, mutta olkoon. Olen aika onnellinen. Ja samalla poden huonoa omatuntoa siitä, että fiilistelen tästä. Voisin olla vaan hiljaa ja myhäillä itsekseni, mutta kun ei perkele miten voi ottaa sydämestä tämmöinen ihmiselle, joka on aina epävarma puvuistaan ja kisaa ainoastaan silloin, kun tuntuu, että sillä on JOKU mahdollisuus sijoittua. Eli vain kahdella puvullani. Mutta siitä nyt hys. Nyt olen onnellinen ja myönnän itselleni, että teinpähän jonkun kivan puvun nyt. Etenkin, kun tuomareilta pyytämääni pukupalautteeseen vastattiin niin sydänjuuria myöten pakahduttavasti, etten kestä.

Ja ei, en valitettavasti ole vielä vuosiin valmis osallistumaan Nordic Cosplayhin, EuroCosplayhin tai World Cosplay Summitiin.

Niin ja ai kamala miten paljon onnea Ilonalle ja Hootille WCS-edustuspaikasta!

---

Sunnuntaina oli sitten lähinnä vain lisää kuvaamista. Jälleen kuvaajana Kifia ja jälkikäsittely allekirjoittaneelta.

Maiju = Fenris = aksjdhaskjhfkjsdhg ♥

Myöhemmin loppupäivästä menimme Maijun ja Lilyn kanssa seuraamaan NCC-, Esitys-ja Nettipukukisaa, joista kahdesta ensimmäisestä itse hieman yllätyin positiivisesti. Omia suosikkejani olivat mm. Zeron Atelier Meruru -esitys (esitys oli herttainen, juoni selkeän ytimekäs ja pidin myös siitä ajatuksesta, että yleisön osallistuminen taputuksiin vaikuttaisi alkemian lopputulokseen) ja Final Fantasy X:sta tutun Yunan tanssi (sulavaliikkeinen ja uskollinen hahmolle, tanssi näytti siltä kuin pitääkin). En päättäjäisissä ollut, mutta ymmärsin, että Zero ainakin sai pystin hyppysiinsä, onnea siis siitä, sekä karsintojen toisellekin sijoittuneelle!

Yleisöön en todellakaan tosin ollut tyytyväinen kisojen osalta. En menetä hermojani, jos joku satunnainen yksi huutaa lavalle jotain tarkoittaen hyvää, vaikkei se tee tilanteesta juuri vähemmän töykeää, mutta kun koko sali huutelee mammoille veren siivoamisesta, minulla kiehuu. Mammat tekevät työnsä ja sille on turha urputtaa. Tilanne yritetään hoitaa parhain päin ja lattiaan jämähtänyt tekoveri ei ole mitään mukavaa siivottavaa jälkikäteen. Tuskin kukaan kisaajista kaipaa ylimääräistä verta jalkoihinsa, ties vaikka siihen liukastuisikin. Puhumattakaan siitä, millaisessa kunnossa Tampere-talon tulisi olla conin jälkeenkin. Kisaajille on todella epämukavaa ja hermoja raastavaa tulla lavalle, kun eivät tiedä, mitä yleisöstä huudellaan. Heitä varmasti jännittää, eikä huutelu tee tilanteesta yhtään helpompaa. Ja hei nyt oikeasti, se joka huusi esityksen alkaessa salin ollessa pimeänä:”Soittakaa Paranoid!”, sietäisit hävetä. Ja sinä/te, jo(t)ka buuasit(te), ette ole edes sen arvoisia. (Kyllä, sanoin tuon nyt tosissani ja sormeani kuvitteellisesti kukkahattutätimäisesti heristellen.) Kisan tulisi olla mukava kokemus niin yleisölle kuin kisaajillekin. Kunnioitus ei ole mikään turha sana. Menkää itseenne.

Loppujen lopuksi aivan hirveän mukava con. Meni nopeasti ohi. Surkeus, että kisaajanumeroläpyskäni jäi (oletettavasti) jonnekin päin bäkkäriä. Jos joku siellä pyörineistä sattui sen jonnekin talteen ottamaan (tuskin), olisin iloinen, jos sen vielä saisin. Ei elämä missään nimessä toki ilman sitä lopu, mutta sopii sitä aina yrittää. :D

Olen itse ilmeisesti menossa Fanfestiin, tuskin kuitenkaan missään casualimpaa kummemmassa puvussa. Oletan, että aiemmissa blogimerkinnöissäni kommentoineen kanssa erinäiset W.I.T.C.H.-suunnitelmat voisivat kuitenkin pitää kutinsa?