Letuista ja /cgl/-lokeista

Tuli tuossa luettua Jesmon ja Ilonan henkilökohtaista ja pohtivaa tekstiä itsetunnosta ja ulkonäköpaineista sun muista vastaavista. Jesmon tekstin luettuani minulle tuli Ilonan tapaan sellainen tunne, että täytyisi saada kirjoitettua aiheesta omien kokemuksien ja tuntemuksien kautta, mutta syistä ja toisista koin, että menee minulla vähän liikaa ihon alle ruveta avoimesti kuuluttamaan oman pääni sisäisiä ulkonäköasioita, koska koen ne oikeasti aroiksi aiheiksi. Myöhemmin Ilonan tekstin luettuani kynnys tuntui laskevan sitten sen verran, että ehkä tästä nyt kehtaa sydänjuuriaan vuodattaa. Ainakaan en ole yksin tämän kanssa, vaan on tuollaisia ihanan vahvoja naisia, joilta saa voimia ja tukea oman pään sisäisille ristiriidoille ja peloille. Teksti on ennen kaikkea hyvin henkilökohtainen, joten trigger warning.

Kasvoin aika lailla siinä kuvitelmassa, että olen ihan okei tapaus ulkonäköni puolesta ja koko ala-aste taisi sujua sen kummemmin ulkonäköpaineista murehtimatta. Yläasteen aikoihin tilanne alkoi muuttua ja paikoin oli niitä sosiaalisen median höykyttämiä hetkiä, jolloin kuvittelin olevani epäsikiö, kun minulla oli vähän muita ikäisiäni tyttöjä leveämmät jalkapöydät. Minusta minulla oli turhan suuri nenä, aivan liian pienet korvat, iso takapuoli ja etenkin profiilini oli jotain aivan järkyttävää vahvan leukani ja pienen suuni vuoksi. Kuitenkin päällisin puolin tiesin sen, että olen aivan normaali tapaus ja että moni muukin ikäiseni mietti aivan samoja asioita. Välitin ulkonäöstäni aika paljon ja sen vuoksi meikkasin joka päivä kouluun koko yläasteen ajan. Viimeisien vuosien aikana aloin kiinnostumaan Japanista ja sen kulttuurista ja ulkonäköni alkoi saada voimakkaasti vaikutteita sieltä päin. Minua ei koskaan haukuttu tai kiusattu ulkonäköni puolesta, vaikka pukeuduin selvästi muita luokkalaisiani erikoisemmin (kissankorvahuppari, erikoisesti leikattu kampaus, kissansilmäpiilolinssit...), mistä olen tavattoman kiitollinen. Olen onnellinen, että kävin läpi tämän vaiheen, sillä sitä kautta tunnuin unohtaneen turhan kehontarkkailun. Nautin siitä, että olin erikoinen ja että erikoisuuteni ei johtunut ruumiinrakenteistani ja piirteistäni, vaan jännemmästä tavasta pukeutua.

Ei nyt näy jänniä vaatteita päällä, mutta tyytyväinen Yumi on tyytyväinen. (Kesä 2007)

Lukiossa löysin samanhenkisiä ihmisiä eikä erikoisuuteni ollut enää lainkaan erikoista. Löysin cosplayn jo ensimmäisenä opiskeluvuotenani ja nautin siitä seuran vuoksi. En välittänyt siitä, millaiset vaatteet tai mitä sukupuolta cossattava hahmo edusti. Pointti oli, että minulla oli hauskaa muiden kanssa ja pukeutuminen toi meitä yhteen. Minulla riitti pokkaa vaikka muille jakaa, mitä pukuvalintoihin tuli. En olisi hävennyt paljasta pintaa ja moni pukusuunnitelmista sitä sisältikin (joskin harvempi niistä toteutui). Muistan olleeni tyytyväinen itseeni ja se oli suuresti ympäristöni ja ystävieni ansiota. Seurustelin ensimmäistä kertaa vakavasti ja olin onnellinen sekä suhteessa että laajassa ystäväpiirissä. Kuulin usein kehuja ja ehdotuksia mahdollisista cossattavista hahmoista, ja monesti ehdotukset olivat Tsikuja isolla t:llä. Sen aikaiset lähimmät ystäväni olivat vahvasti sitä mieltä, että minulla oli hyvä kroppa ja uskoin siihen itsekin, vaikka, yllättävää kyllä, minulla oli noihin aikoihin enemmän massaa kuin mitä minulla on koko elämäni aikana ollut. En ole koskaan ollut ylipainoinen, mutta olin selkeästi nykyistä kehoani samanaikaisesti pehmeämpi ja lihaksikkaampi. Jäntevämpi.

Ei tuntunut moinen missään. (Animecon 2008)

Vuotta myöhemmin ensimmäinen vakava suhteeni tuli päätökseensä ja reagoin tilanteeseen voimakkaammin kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Itsetuntoni heitti häränpyllyn ja huolella. Podin voimakasta alakuloisuutta, joka myöhemmin äityi masennukseksi ja piittaamattomuudeksi. Tapani käsitellä alakuloa johti siihen, että unohdin tyystin syömisen enkä pistänyt suuhuni mitään viiteen viikkoon. Painoa tippui tuona aikana hyvin sutjakkaasti ja kävin alipainon puolella. Aloin tarkkailla painoani, mutten suinkaan siitä syystä, että olisin ollut huolissani, vaan siksi, että voisinko saada vielä enemmän pois. Paino oli pudonnut niin helposti, nopeasti ja huomaamatta, että olin päästänyt itseni anoreksian puolelle. Katsoessani peiliin näin makkaroita siellä missä niitä ei ollut ja aloin näännyttämään itseäni tietoisesti. Koitti lopulta se päivä, kun isäni avasi suunsa ja ilmaisi huolensa ja päättäväisyytensä, että touhuni oli loputtava. Hän pakotti minut syömään letun (:D), mikä oli ehkä vaikeinta mitä kykenin kuvittelemaan. Ruokaan tottumaton kehoni vastusti ankarasti, mutta itkua vääntäen sain kolme säälittävää haukkua alas, vaikka teko oksettikin. Kokemus oli yksi henkilökohtaisesti rankimmistani, mutta olen onnellinen siitä, että isäni teki mitä teki ja katkaisi kierteeni tehokkaasti. En koskaan joutunut sairaalaan asti ja pääsin perheeni ja ystäväpiirini tuella takaisin jaloilleni. Tarkkailin aluksi painoani inholla, kuinka se nousi pikkuhiljaa kilo kilolta, mutta lopulta minun oli pakko jättää tarkkailu pois. Niin helposti hävitetyt kilot tulivat väkisinkin takaisin ja sen tietoinen tarkkaileminen teki vain pahaa. Ennen kuin huomasinkaan, en enää välittänyt ja olin taas entisissä mitoissani, tyytyväisenä ja huolettomana. Vaikka en (mielestäni) koskaan näyttänyt ns. anorektisen laihalta, se ei tee sairautta olemattomaksi. Sairaus oli alkuvaiheissa, mutta olin silti saanut iskostettua päähäni sairauteen kuuluvia ajatustapoja ja toimintoja.

Kuukausi tai pari lettuepisodin jälkeen. Kiloja on jo ehditty kerätä takaisin. (Tsukicon 2009)
Kuva © alksndra

Kokemus on jättänyt jälkensä. Kiinnitän huomiota kehooni ja sen malliin sairautta edeltäviä aikoja huomattavasti enemmän ja nykyään olen todella tarkka siitä, minkä hahmon vermeet ylleni vedän. En ole cossannut miespuolisia hahmoja sitten syömishäiriökokemuksen, sillä mielestäni kehoni ei sovi maskuliinisempaan muottiin. Nykyään en, luojan kiitos, näe itseäni lihavana, vaan tämä ratkaisu johtuu siitä, että tunnen kroppani ja sen, että minulla on tiimalasivartalo. Tiedän olevani hoikka, tai vähintäänkin normaali kehoni mittojen puolesta, mutta yhä minulla on päähänpinttymiä kroppani kohdista, jotka ilmeisesti vain minä näen. Olin kauan sitä mieltä, että minulla on kauhean suuri pylly. Noihin aikoihin olin tekemässä Frania (Final Fantasy XII) ja jännäsin hirveästi hahmon takapuolta ja omani suhdetta siihen. Nekoconissa 2011 takapuoltani kehuttiin minulle useasti, mikä suorastaan tyrmistytti. Toki peppuni oli tyrkyllä ja kommentit olisivat voineet olla sen kaltaisia, että kommentoidaan koska se nyt on siinä, mutta jos omiin korviin kantautuu sellaista kuin: ”Voi kun minullakin olisi tuollainen takapuoli. Cossaisin itsekin tuollaisia hahmoja, jos voisin”, ei voi tuntua muulta kuin hyvältä (ja harmittavalta toki, että muilla oli tällaisia itseään aliarvioivia mielipiteitä). En ole eläissäni harrastanut säännöllistä liikuntaa, joten en vain ymmärrä, mistä olisin sen puhutun hyvän takapuolen saanut.

No onhan se nyt hyvä pylly kun jälkikäteen katsoo. (Tracon 2011)
Kuva © Jamfoot

Hyväksyin takapuoleni, mutta tilalle tuli uusi pakkomielle, jota en ollut huomioinut laisinkaan ennen peppuahdistusta, ja tämä pakkomielle on voimassa yhä tänäänkin. Tästä voin ehkä päätellä, että vaikka kuinka mielipiteeni epäkohdista todistettaisiin onnistuneesti minulle vääriksi, keksin tilalle aina jotain muuta, jota voin inhota itsessäni. Koska en voi olla täydellinen. Jos joku sanoo muuta, hän on väärässä. En kuitenkaan väheksy tämän jonkun mielipidettä, päinvastoin. Hän vain on yksinkertaisesti väärässä, sillä kukaan ei ole täydellinen. Se mitä itse inhoaa, saattaa toinen rakastaa, ja toisin päin. Yhteistä täydellisyyttä ei ole, sillä mielipiteitä on monia.

Osaan kuitenkin ottaa mielestäni hyvin kehuja vastaan, sillä ne ovat minusta aina ihania. Saatan häkeltyä suunnattomasti enkä ymmärtää, mihin kehu perustuu, mutta arvostan toisen mielipidettä niin paljon, etten voi olla sanomatta kiitosta ja kokematta lämmintä tunnetta rinnassa. Itse kukin on tuijottanut omaa napaansa ja (olemattomia) virheitään, että ulkopuolisen mielipide on tervetullut pakkomielteenkatkaisija, ainakin hetkeksi.

Toki ulkonäköäni on myös haukuttu, ei kuitenkaan koskaan päin naamaa. Olen sitä laatua, että otan helposti itseeni ja mietin asioita ihan liikaa henkistä terveyttäni ajatellen, ja harmittaa, että olen antanut silloisien haukkujen päästä ihoni alle. Olin inhonnut vahvaa leukaani pitkään yläasteen aikoina ja olin alkanut pikkuhiljaa hyväksymään sen massiivisuuden, niin ystävien kehujen kuin oman pääni avulla. Vaikka kehuja oli kuullut monia, saattoi se yksi /cgl/:ssä (tai ylilaudalla, ei muista enää) anonyymin kirjoittama ”box head” romuttaa itsetuntoni takaisin yläasteaikoihin. Vuosia myöhemmin olen onneksi osannut lähinnä nauraa koko jutulle. Kuvassa, johon kyseinen nyymi oli kommentoinut, olin minä Franiksi sonnustautuneena. Tyyppi olisi voinut kommentoida mitä tahansa, osoittaa vikoja puvussa, mutta hän valitsee leukaperäni, joiden kanssa olen syntynyt ja jotka tekevät kasvoistani persoonalliset? Onnea sille ja pikkumielisyydelle! Osaan nykyään ajatella asian niin, että kenties pukuni oli niin upea, ettei lokki keksinyt siitä mitään pahaa sanottavaa, mutta pakkohan jossain oli jotain vikaa olla, joten kommentoitiin syntyperäisiä asioita. Joten eipä tunnu missään enää moinen hätäpäissä tekaistu kommentti. Ja vaikka onhan puvussani vikoja, niin on se nyt paljon helpompi elää tämän edellä mainitun ajatuksen kanssa.

"box head" - kommentin triggeroinut kuva. Että silleen. (Nekocon 2011)
Kuva © Kangaskasa

Ne kohdat, joita vihasin teininä, ovat minulle nykyään ne, joista pidän itsessäni eniten. Olin ”laatikkopää” pienellä naamaan katoavalla suulla, liian suurella nenällä ja piskuisilla korvilla, mutta nyt olen nainen, jolla on särmikäs leukalinja, sievä suu, suora nenä ja sirot, kauniin muotoiset korvat, enkä vaihtaisi mitään niistä mihinkään. Olen ollut jo harrastuksen alkuajoista tekemisissä valokuvausta harrastavien ihmisten kanssa ja ollut paljon sen puoleen kameran edessä, että olen oppinut heidän neuvojensa kautta sekä itsestä otettuja kuvia katsomalla ymmärtämään kehon ja kasvojen hyviä suuntia ja asentoja. Niistä vaikeistakin kehon kohdista on saanut vähintäänkin toimivia ellei jopa kauniita ihan vain harjoittelemalla ja omaan kehoon totuttelemalla. Se vahva leukani ei esimerkksi ole paras mahdollinen suoraan alhaalta kuvattuna, mutta jossain muussa kulmassa se voi olla jotain häikäisevää. Joskus kuvauksissa voivat vaikuttaa muutkin tekijät, jotka yllättäen toimivatkin suoraan alhaalta kuvatun leuan kanssa. Meikki, kasvoille asetellut hiukset sekä erityisesti valon suunta plus voimakkuus ja sen kautta kasvoille lankeavat varjot voivat kaikki tarjota osansa.

Kuulen paljon kommentteja siitä, kuinka minulla on hyvä kroppa, mikä hämmentää minua joka kerta. Uskon siihen itsekin pääsääntöisesti, mutta aina jos satun kehumaan kehoani, minulle tulee syyllinen olo. Minusta tuntuu, etten ole nykyisissä mitoissani ”reilulla” ja terveellisellä tavalla enkä siksi olisi oikeutettu kehuihin, jotka kohdistuvat kehooni. Syön melko harvoin enkä saa läheskään kaikkia ravintoarvoja, joten painoni ei nouse. Syömistottumukseni eivät ole tällaiset siksi, että laihduttaisin tai mitään sellaista. Rytmini vain sattuu olemaan tyällainen. Sen lisäksi minulle tuppaa usein pukuja tehdessä käymään niin, että menen niin tiloihin, etten yksinkertaisesti muista syödä, ja puvuntekoprosessin aikana painoni saattaa tippua muutamalla kilolla. Tällä hetkellä olen useamman kilon verran normaalipainoani kevyempi ja sekä perheeni että ystäväpiirini on osoittanut huolta siitä, että olen "hirveän laiha". Minulla on aina ollut erittäin kapea vyötärö suhteessa muuhun kehoon, eikä se ole koskaan muuttunut mihinkään. Olen kuullut erityisesti isältäni kommentteja, että kylkiluuni näkyvät, mutta ne ovat näkyneet aina, enemmän tai vähemmän, sillä keskivartaloni on pieni suhteessa muuhun kroppaan. Vain se, että olen viime aikoina keventynyt useamman kilon, ei tee keskivartalostani mielestäni yhtään sen enemmän hoikkaa. Minun pitäisi kuulemma syödä enemmän, mikä on minusta (typerä kyllä) tilanteen paisuttelua. Tiedän, että elämäntapani eivät ole terveellisimmästä päästä ja ravintoarvojen puolesta minun pitäisikin syödä enemmän, mutta en voi olla vertaamatta nykyistä tilannettani syömishäiriön aikoihin. Tapani reagoida ”sun pitäis syödä enemmän” -kommentteihin saavat minulta siis yleensä henkisen silmien pyöräytyksen ja pään sisällä käydyn monologin: ”Voi kuule, oisitpa nähnyt mut nelisen vuotta sitten.” Arvostan huolenpitoa, mutta se tuntuu aiheettomalta. Tuntuu hirveän ristiriitaiselta saada harrastuksen kautta positiivisia kommentteja kehostaan, sen koosta ja mallista, mutta samaan aikaan lähipiirissä huolehditaan siitä, etten saa laihtua yhtään. Jälkimmäinen tuntuu erityisen oudolta, koska en ihan aikuisten oikeasti ole lähelläkään vaarallisten mittojen tienoota. En ole yrittänyt missään vaiheessa tietoisesti laihduttaa (siis nyt, eri asia silloin syömishäiriön kanssa), mutta en minä nyt lihottaakaan itseäni halua. Ikinä ei ole hyvä kenellekään ja tuntuu pahalta, etten itse saisi määrätä kehostani. Toisaalta ymmärrän täysin lähipiirin huolen. Ovathan he nähneet  tai yksityiskohtaisesti kuulleet, mihin olen päästänyt itseni ruoan kanssa aiemmin menemään ja pelko sen toistumisesta on aitoa. Joten olen huolenpidosta oikeasti kiitollinenkin.

Hoikkuuteni on ehkä ainoa asia, josta minun on toisinaan vaikea hyväksyä kehuja. Olen käynyt alipainon puolella ja kehon mitat ovat siksi minulle jotenkin arka aihe. Saatan voida ottaa kehun vastaan onnellisena, mutta pian tilalle tulee epäluulo ja syyllisyys. Minun on hirveän vaikea kehua itseäni hyvällä omatunnolla. Jos kehuja on minua itseäni fyysisesti suurempi, poden syyllisyyttä siitä, että olen häntä hoikempi. Samaan aikaan jos kehuja on minua solakampi, on kehujen vastaanottaminen yhtälailla omituista, sillä koen, että miksi minua tässä nyt hoikaksi kehutaan, kun kehuja itse on pienempi. Yleensäkin kehosta ja sen koosta puhuminen tuntuu minusta aina vähän epämukavalta ja mietin jatkuvasti, että loukkaanko nyt jotakuta sillä, että olen tämän kokoinen ja että olen sillä hetkellä sinut itseni kanssa tai en. Mitä voi yhden ihmisen pään sisällä olla näin vikana? Tiedän hyvin olevani hoikka, en kuitenkaan laiha, mutta samaan aikaan ajattelen, että mitä jos en olekaan. Mitä jos tunnen hyvää mieltä kapeasta vyötäröstäni ihan turhaan? Mitä jos olenkin oikeasti isompi kuin mitä pääni sisällä koen olevani? Kyllähän nuo 36-kokoiset farkut ovat päälläni löysät, mutta mitä jos olen silti toisten silmissä isompi kuin kuvittelen olevani? On kummallista olla ylpeä tiimalasin mallisesta vartalostaan, mutta samalla potea sen omistamisesta syyllisyyttä. Tämä ei nyt tarkoita ollenkaan sitä, ettenkö tykkäisi kehuista, jotka kohdistuvat kehooni, päinvastoin niitä on aina hirveän kiva kuulla! Niitä on vain välillä hankala prosessoida.

Kuten jo aiemmin sanoin, kiinnitän hirveästi huomiota cosplayssa siihen, mikä hahmo minulle sopii ja mikä ei. Minun on vaikea sanoa, johtuuko tämä ulkoisista paineista ja rölleistä, jotka tarkkailevat silmä kovana sitä, että läskit eivät voi cossata Sailor Moonia, vai omista päänsisäisistä ongelmistani. Kuitenkaan tämä ei määrää hahmovalintojani niin paljon, että se vaivaisi itseäni kovin. En ole pakotettu cossaamaan hahmoja, jotka sopivat minulle, mutta joista en itse pidä. Valitsen aina sellaisia hahmoja, joista pidän ja joiden puvun tekemisestä nautin. Hahmoja on riittämiin! Koen toki paineita usein siitä, että näytänkö nyt hahmolta vai en, mutta uskon cosplayn kuitenkin myös vahvistaneen positiivista mielikuvaa itsestäni. Vaikka otan helposti itseeni pienimmätkin haukut, ovat cosplay ja asemani skenessä paksuntaneet nahkaani ja vahvistaneet päätäni hyväksymään ja sivuuttamaan negatiiviset kommentit. Toki ne tuntuvat yhtälailla pahalta, mutta koska cosplay on niin ulkonäköpainotteinen harrastus, on ulkonäköön kohdistuneita kommentteja joutunut näkemään ja kuulemaan sen verran paljon, että ne osaa ottaa valitettavana osana harrastusta ja jättää sen kummemmin liian pitkään miettimättä omaan arvoonsa. Tätä harrastaa kuitenkin itseään eikä röllejä varten. Negatiivisista kommenteista on myös osannut ottaa opiksi ja ruvennut ajattelemaan sellaisia asioita, jotka eivät olisi tulleet koskaan mieleenkään. Ensimmäistä kertaa vuoden 2012 Desuconissa cossatessani April Mayta, en juuri kiinnittänyt huomiota siihen, millainen kehon malli kyseisellä hahmolla oli. Hahmollahan on huomattavan kokoinen, hyllyvä rintavarustus, mutta itse menin täysin omilla avuillani. Tumblrissa kuitenkin kuvien tageista löysin kommentin, jossa joku kertoi mielestään rintojeni olevan liian pienet. Kyllä siinä tietysti ajattelin ensimmäisenä, että voi nyt hyvänen aika sentään, että voi olla pikkusielu. Seuraavalla kerralla April Mayta vuoden 2013 Desucon Frostbitessa cossatessani minulla oli aknen takia pillerikuuri päällä, mikä vaikutti hormonitoimintaani niin raskauttavasti, ettei April Mayn jakku melkein mennyt enää edes kiinni. Tumblrin tagit muuttuivat #her tits are too small -kommenteista muotoon #dream tits ja #she's real! Kyllä sitä nyt ajattelee tuollaisiakin asioita eri tavalla. En nyt tarkoita sitä, että tässä pitäisi omaa kehoaan alkaa katsomaan siihen malliin, että yhyy, minulla on liian isot tissit tai suuri vyötärö tähän hahmoon. Olen edelleen ja aina sitä mieltä, että kukin saa cossata ihan mitä ikinä haluaa, löytyy kropasta millaisia mittoja tahansa. En ole muuttamassa kehoani nillittävien hikisten röllien vuoksi, mutta tuollaiset negiskommentit ja positiivinen jälkikommentoiti on saanut ajattelemaan, että jos hahmolla on joku tietty ominaisuus kehossa, jota on mahdollista jäljitellä, miksei sitä jäljittelisi? Oma tavoitteeni cossaamisessa kun kuitenkin on se mahdollisimman paljon hahmolta näyttäminen, mutta toki myös omien mittojen piirteiden sovittaminen ja hyväksikäyttäminen. Haluan loppupeleissä kuitenkin aina edustaa pukuillessa itseäni enkä kadottaa jotain juuri minulle ominaisia piirteitä. Eli jostain lokkeja on voinut kiittääkin!

Lokit eivät hyväksyneet (Desucon 2012) - Lokit hyväksyivät (Desucon Frostbite 2013)
Kuvat © Maiju

Sitä kuvittelisi, että kun on ns. "ihannemittainen" tyyppi, ei sitä cossatessa kamalasti tarvitsisi miettiä, että voiko tätä hahmoa nyt ylleen pukea vai ei. Mitä mietin cosplayn kanssa luultavasti eniten on se, että millaisena pukuilijana minut nähdään skenessä. Pelkään jatkuvasti ja koko ajan sitä, että olen jossain päin leimautunut hirveäksi cosplay-horoksi, joka haluaa huomiota osakseen tissevillä ja persevillä hahmoilla, sillä niitä tuntuu minulla olevan liikaa. Mikä on naurettavaa, koska ei niitä hahmoja oikeasti ole listallani kuin ehkä viisi tehtynä! Cosplay on todella painostava ympäristö kelle tahansa pukuilijalle, jota kiinnostaa skenessä tapahtuvat asiat ja muiden mielipiteet. On lievästi sanottuna perseestä, että kukaan tässä harrastuksessa ei voi välttyä kritiikiltä. Se on sitten eri asia, osaako kritiikin sivuuttaa ja jättää omaan arvoonsa. Ylipainoisia harrastajia tuomitaan laihojen hahmojen cossaamisesta ja timmikroppaisia harrastajia huomiohuoraamisesta. Jopa normaalipainoisia harrastajia katsotaan nenänvartta pitkin, jos ei rintamuksesta löydy tarpeeksi täytettä tissibeibeä varten tai käsivarsista tarpeeksi lihasta koripalloilijahahmolle. Lokit eivät ole koskaan tyytyväisiä, joten miksi sitä pitäisi oikeasti välittää jostain, mille ei mahda mitään? Vaikeaa on, tiedän, mutta tämän tiedostaminen voi tehdä asioista itselleen niin paljon helpompia.

Vaikka olisi vaikea ottaa kehuja vastaan ja jakaa niitä, mielestäni se on silti erittäin tärkeää kelle tahansa ja kaikille. Ilman positiivista palautetta sitä ei oikeasti näe muuta kuin itsensä ja vikansa, eikä ole edes pientä muistutusta siitä, että joku muu voi nähdä jotain muuta ja hienoa. Kehuminen ja niiden vastaanottaminen on aivan hirveän tärkeä osa tätä harrastusta ja se voi todellakin auttaa jonkun pois päänsisäisestä ahdingosta. Siinä mielessä cosplayssa on jotain todella hienoa ja lokit jyräävää. Se, että joku haluaa käytävällä kuvan juuri sinun puvustasi, on osoitus kiinnostuksesta ja hyväksymisestä ja on jo kehu itsessään. Hän voi joko ihailla kädentaitojasi tai pitää valitsemastasi hahmosta, mutta hän ei selvästikään näe kehoasi epäsopivana tai halveksi sitä. Hän ei luultavasti edes ajattele yhtään mitään juuri kehoosi liittyvää, vaan keskittyy pukuusi ja miten hyvältä siinä näytät. On taivaallinen tunne kuulla ihan erikseen ilmaistuja kommentteja puvusta lämminhenkiseen sävyyn, mutta saa niistä huomaamattomammistakin kehuista nauttia. Ne eivät tee positiivisesta palautteesta yhtään sen vähempiarvoisempaa.

Olisi ollut kiva lopettaa tämä jotenkin pohtivammin ja jännemmin, mutta ei nyt taida onnistua. Minulla ei oikeasti ole paljon sanottavaa cosplayn puitteissa, mutta tuntui, että jotain piti sanoa jostain. Kannattaa lukea Jesmon ja Ilonan teksti. Ne ovat hyviä ja oikeasti ottavat kantaa asioihin, siinä missä itse lähinnä revin henkilökohtaisia arpia.

Ps. Haluaisin vain linkata hiljattain tekemäni cosplay-videon tähän, koska se on oikeasti niin hemmetin osuva kaikkea tätä pääni sisällä tapahtuvaa pohdintaa ajatellen. Koko biisin lyriikat puhuu niin hyvin sitä kieltä, mitä itsestäni loppupeleissä ajattelen cosplayn kanssa ja siksi kyseisen biisin videoni musiikiksi valitsin. Videoon pääsee tästä, mutta laitetaan nyt vaikka ne lyriikat tähän erikseen, silleen todella juustoisesti. Eli tässä tiivistys koko tämän entryn sisällöstä. Tulkinta on vapaa.

"Acting Out"

Ashley Tisdale

Up above the surface I was just a perfect child

But underneath it all I was craving to be wild

Don't you judge by the cover

It's so far from what you see

I'm losing all my patience

Waiting on you to believe

I'm suffocating, I can't breathe

Let me out this cage

I'm not gonna hold back

Gonna break these chains

I'm taking control

Not gonna give you something to talk about

It's another side of me, I'm acting out

Set me free

I'm ready to show you

This is what I need

It's time to get dirty

I'm a show you what I'm talking about

It's another side of me, I'm acting out

Welcome to a new beginning

It's time to start the show

No, I don't think it matters

If it's real or just a roll

Once you get a taste of it

You'll be begging me for more

I'll give you something to remember

Once I've hit the floor

I'm letting go, of what you know

Let me out this cage

I'm not gonna hold back

Gonna break these chains

I'm taking control

Not gonna give you something to talk about

It's another side of me, I'm acting out

Set me free

I'm ready to show you

This is what I need

It's time to get dirty

I'm a show you what I'm talking about

It's another side of me, I'm acting out

I've been waiting just to drive you crazy

Now it's my time and yes it feels amazing

There's nothing left of what you've seen before

Life is short just to do what you're told

(Just to do what you're told, just to do what you're told)

Do what you're told

(Just to do what you're told)

Do what you're,

Do what you're told

Let me out this cage

I'm not gonna hold back

Gonna break these chains

I'm taking control

Not gonna give you something to talk about

It's another side of me, I'm acting out

Set me free

I'm ready to show you

This is what I need

It's time to get dirty

I'm a show you what I'm talking about

It's another side of me, I'm acting out

Life is short just to do what you're told (I'm acting out)

Life is short just to do what you're told (I'm acting out)

Life is short just to do what you're told (I'm acting out)

Yeah, yeah, yeah, I'm acting out

Haaste 11.2.

No jopas, myös MasqueCosplay heitti tagilla! Harmi, ettei ehtinyt samaan postiluukkuun Fukkan haasteen kanssa, enkä ehtinyt tunkea molempien haastetta samaan päivitykseen. En heitä uusia faktoja sen nimissä, että tämä olisi voinut olla samassa merkinnässä edellisen kanssa. Tekstiä tulee myös olemaan sen verran, etten rupea editoimaan vanhempaa tekstiä.

Haaste

Säännöt

1. Kerro 11 asiaa itsestäsi

2. Vastaa haastajan 11 kysymykseen

3. Keksi 11 uutta kysymystä

4. Haasta 11 uutta bloggaajaa joilla on alle 200 lukijaa

5. Kerro kenet haastoit

1. Ensimmäinen cosplaysi?

- Semmoinen maisteleva ensimmäinen cosplayni oli vuoden 2007 Tsukiconiin kasattu Bill Kaulitz Tokio Hotel -bändistä kaverin seurakseen yllyttämänä, mutta itse miellän ihka ensimmäisekseni sen, jonka tiedostin jo olevan cosplayta ja pyrin itse tekemään puvun cosplayta varten. Kyseessä on siis Kingdom Hearts II:n Roxasin Organization XIII -versio, jota pidin päälläni vuoden 2008 Traconissa.

Hyyyyyyi hyi hyi! Hyi.
Kuva © Iineksen äiti

No ei tämäkään mikään viehkeys ole! Takki ja propit ovat kyllä mielestäni vieläkin aika hienot ensimmäiseksi oikeaksi cossikseni, mutta tuo peruukki... Onneksi tajusin muokata sen Tampere Kupliiseen samana keväänä.
Kuva © ???

2. Oletko tutustunut uusiin ihmisiin coneissa? Keihin mm?

- Noin ehkä 80% kaikista ystävistäni/kavereistani/tutuistani on tullut cosplayn kautta. Vaikka tässä ei nyt ole kyse name droppailusta, niin jätän ehkä nostamatta pöydälle yksilöitä. Enköhän ole jo ihmisiä maininnut muissa teksteissäni tarpeeksi. :'>

3. Vaikein ja haastavin cosplaysi?

- Fran Final Fantasy XII:sta, hands down. Puku oli ensimmäinen laatuaan, kun en juuri ommellut mitään ja työstin uutta materiaalia. Aikaa kului paljon ja samoin rahaa, eikä yliopistohaut samoihin aikoihin yhtään helpottaneet aikatauluttamisessa. Olen varma, että jos hakuja ei olisi ollut, olisin kokenut puvun tekemisen huomattavasti mukavampana ja helpompana tapauksena. Mutta ihan sairaan hauskaa oli tehdä Frania!

Vaikein vaihe oli saada selko kaikista niistä hemmetin viivoista, joita Franin referenssit tarjosivat, ja saada ne suhteutettua oman kropan mittoihin!

Ihan ei reisipanssarin ole tarkoitus toimia näin, muttakun Gaga!

4. Mikä on lempiconisi?

- Ehkä Desucon. Tykkään Sibeliustalosta tapahtumapaikkana ja siitä miten valoisa koko tila on. Vaikka Desusää on yllättänyt melkein joka vuosi, on minusta ajankohtakin mukava. Ei ole liian viileä eikä liian kuumakaan, ja Lahti on Helsingistä katsottuna aika lähellä. Desucon on ollut aikamoinen pelastus parina sen ensimmäisenä vuotena. Vuonna 2009 tajusin itsestäni ja ympäristöstäni ihan hirveästi asioita, ja tämä johti yhteen elämäni suurimmista ja helpottavimmista päätöksistä. Seuraavana vuonna taas tutustuin ehkä suurimpaan määrään ihmisiä kerralla ja uskalsin sosialisoida ja olla vapautuneesti uusien ihmisten kanssa moniin vuosiin. Olin ollut suoraan sanoen aika paskoissa fiiliksissä vuoden 2009 jäljiltä ja vihdoin saanut itseni kasaan ja koin oloni vapautuneeksi. Olin valmis ja halukas tapaamaan uusia ihmisiä. Desuconilla on siis aika suuri tunnearvo minulle.

5. Paras cosplay/conimuistosi?

- Tuossa se ylhäällä jo oikeastaan tulikin. Vuoden 2010 Desuconin itsenäistyneempi ja rohkeampi minä tapaamassa uusia tuttavuuksia järkyttävän kourallisen verran.

Aigis!yumi ei ihan malttanut pysyä paikallaan töissä, kun vaan halusi jutella esim. kaikkien kanssa!
Kuva © Ilona

6. Uusin materiaali, mitä olet käyttänyt asussa tai propissa?

- Voi hitsi, kun en vielä Traconin pukua ole aloittanut, muuten olisin sanonut worbla! Minulla on iso rulla kyseistä materiaalia nojaamassa seinää vasten odottamassa syyhyäviä käsiäni. :D Pitää varmaan muuten sanoa "mikrokuituliina", siis sellainen pieni rätti, jolla pyyhitään likaa ja rasvaa silmälaseista! Tein Peukaloliisan hiuksiin valkoisia kukkia, eikä minulla ollut mitään sopivaa valkoista kangasta, jolla olisi pehmeä tuntu ja jota voisi hyvin liekillä huolitella (koska liekki taivuttaisi kangasta terälehden näköisemmäksi). Ja kas, löysin laatikostani vanhan valkoisen, samettisen pehmeän mikrokuituliinan! (Tulkkasin nyt sanan "uusin" niin, että itse materiaali ei ostonsa puolesta ole uusin, vaan pelkästään kokeiluna.)

Mikrokuituliinaa!
Kuva © Kangaskasa

7. Mitä olet saanut blogin pitämisestä ja kirjoittamisesta?

- Uusia tuttavuuksia, yhden mukavan cosplayn osa-alueen, syyn kirjoittaa ja harjoitella kirjoittamista, lukijoiden välityksellä infoa uusista asioista, jne.

8. Missä asussa on ollut kylmin/kuumin?

- Puvun lämmittävyysastehan on täysin riippuvainen vuodenajasta, joten saan syyttää molemmista tapauksista vain itseäni.

Kylmin pukuni oli syksyllä Tsukiconissa vuonna 2009 pitämäni Aigis Persona 3:sta, jonka ohuenohut kerros lycraa ei niin pitänyt lämpimänä. Kävelevä sauna taas oli keskikesällä Nekoconissa 2011 ylleni pukema Fran, jonka softis, keinonahka ja paksu peruukki eivät päästäneet mitään läpi.

Yhtään ei ollut kylmä!
Kuva © Wepi

Varjoon hakeutumisen tarve oli suuri!
Kuva © Kangaskasa

9. Mielenkiintoisin materiaali, mitä olet käyttänyt?

- Öm, jaa. En osaa sanoa. Ehkä akryylilevy? Pakko olla jotain jännempää. No, en nyt keksi, mutta akryylilevy oli jännittävä uusi tuttavuus, sekä taipuisana, ohuena levynä että taipumattomana, paksuna levynä.

10. Missä haluaisit kehittyä cossaajana?

- Noin esim. kaikessa? Ai niin ei saa sanoa? Okei. Tämä on ehkä vähän tyhmä, mutta kärsivällisyydessä, sillä  kun voi silti vaikuttaa jokaiseen cosplay-puvun osaan. Kaikkihan oikeasti osaisivat tehdä ihan kaikkea, mutta kärsivällisyys on aina se kynnys, mikä määrittää oman taidon rajan. Vaatii vain kärsivällisyyttä opetella, toiset jaksavat harjoitella enemmän, toiset vähemmän. Toiset oppivat nopeammin, toiset hitaammin.

11. Mistä ostat pääasiassa kankaasi asuihisi tai materiaalit proppeihis?

- Kankaat ostan yleensä Eurokankaasta (koska asun Helsingissä ja täällä on tosi köyhästi lähellä kangaskauppoja, yritän kestää järkyttävät kiskurihinnat), tai Ebaysta. Proppimateriaalit tulevat yleensä isän kautta töistä tai HobbyPointista.

Olen taas sukka ja pakenen välttelevästi nukkumaan keksi kysymyksiä! Tämän haasteen kysymykset olivat kivoja, ja minun puolestani halukas voi napata vaikka samat kysymykset tästä vastattavakseen! Tagaan halukkaat!

You are beautiful

Tulin näemmä hämmentävästi kanssabloggaajien keskuudessa kiertävän You are beautiful -tunnustuksen uhriksi (kiitos Kimmyn). Homma toimii siis kutakuinkin näin:

You are beautiful-tunnustus on tarkoitettu kaikille blogistanian näteille blogikirjoittajille. Tunnustuksen saaja haastetaan julkaisemaan 3-5 ennen julkaisematonta kuvaa omasta elämästään (oman kameran kätköistä) pienten selitysten kera ja jakamaan tunnustus eteenpäin kolmelle (3) muulle!

Toki, otan haasteen vastaan. En voi luvata, etteikö joitakin valitsemistani kuvista jo löydy internetin saloista esimerkiksi jostain flickeristä kuvaajien latomana. Itse en seuraavia ole (muistaakseni ainakaan) aikaisemmin julkistanut.

OrganisaatioXIII!Roxas - Because you're worth it!

Oikeasti kaikki alkoi ensimmäisestä järjestetystä Tsukiconista, mutta ette ihan oikeasti ole niin koskaan milloinkaan näkemässä siellä käyttämästäni puvusta todisteita, ellette satu olemaan hyviä googlettajia. Tämänkin kuvan näyttäminen on vain puhdasta tuskaa.

Itselleni cosplayelämä alkoi kuitenkin tästä: photoshoot-miitistä. Kuvan kyseisen miitin järjesti ystäväiseni Wepi kolme vuotta sitten (2008), mikä käynnisti tradition suuressa cosplay-kaveripiirissämme ja sai tuekseen ihan omat kotisivutkin. Harmiksi porukka on kuitenkin hieman hajaantunut, ja voisi ehkä myös väittää, että ikää on tullut joillekin "liikaa", eikä kyseinen enää niin paljon kiinnosta. Vaihtoehtoisesti on paljon kiireitä, eikä tätä enää muisteta ja ehditä järjestää enää tänä päivänä (viimeisin photoshoot järjestettiin talvella/keväällä/vaihteessa vuosi sitten, 2010, juhlistamaan photoshoot-miittien 2-vuotissyntymäpäiviä). Olisi minusta ihan hirveän kivaa, jos johonkin väliin vielä tällainen saataisiin järjestettyä, itselleni kun moiset ovat olleet ihan hirveän iso ja sydäntä lämmittävä osa elämää.

Kuvaajaa en enää valitettavasti muista.

Neku - Nyuu~!

Saatte kuvan Ropeconista (2009), josta peräisin olevista kuvista tämä on niin kutsutusti kulissien takaa. Kuvia on varsin hilpeä katsella näin jälkeenpäin, kun sitä huomaa, että miltei kaikista photoshooteista liki 80% on niitä vääntelen-naamaani-hassusti-ai-oho-otit-jo-kuvan-ei-se-mitään-on-hirveän-hauskaa-jee -kuvia, ja ne vaivaiset 20% on niitä vakavissaan otettuja. 

Cossini hiuskuontalo on herättänyt ihmisissä ilmeisesti kummastusta, mutta ikäväkseni joudun korjaamaan sen suurimman virheoletuksen. Ei, kyseessä ei ole peruukki, vaan ihan oma tukkani.

Kuvaajana Islienne.

Aigis

Otos on 2009 vuoden Tsukiconista - tai no, ei varsinaisesti, sillä karkasimme tapahtumasta Kiasmaan, jossa oli tuolloin lattiassa näyttelyyn kuuluvia ympyröitä. Saimme aivan järkyttävän hienon kuvausidean, mutta kaikista yrityksistä huolimatta kuvista ei saatu tarkkoja valaistuksen heikkoudesta johtuen. Harmi.

Kuvassa kanssani ovat Lefrin, Wooditus ja Lirlys.

Kuvaajana Kangaskasa.

Velvet

Siinä missä miitit ovat vähentyneet, ns. privaattishoottaaminen on lisääntynyt enemmän. Koska minulla ei ennestään ollut kuvia lumisilla maisemilla muutoin kuin omien hahmojen taustoina, sain viime talvena itseäni niskasta kiinni ja suuntasin uhmakkaasti vähäpukeisena ulos kotini läheiseen metsikköpahaseen.. Asteet olivat onneksi jo plussaan päin, enkä hankkinut itselleni edes nuhaa. Tuuli kuitenkin melkoisen pistävästi, ja kyllä siinä raajat violeteiksi menivät ja koko ruumiin valtaavaa hytinää oli mahdotonta kitkeä pois.

En ole vielä ehtinyt julkistaa shootista kuvia, sillä yritän saada käsiini parempaa kuvanmuokkausohjelmaa kuin mitä minulla toistaiseksi on.

Kuvaajana Trinode.

Chidori

Uusimmat cosplay-kuvani on otettu studiossa, mikä oli minulla kokemuksena aivan vieras ja ensimmäinen. Toki sitä on Helsingin kuvataidelukiossa opiskellessa nähnyt ja ollut studiossa, mutta ei koskaan itse kameran edessä. Näitäkään kuvia en ole saanut postattua sopivan kuvanmuokkausohjelman puutteen vuoksi.

Kuvaajana Kimmy.

Vielä olisi se tagaamisen vuoro, ja omiksi uhrikseni joutuvat:

Trinode

Wepi

Rewe

Pahoittelen muuten kovasti tässä päivityksessä ilmaantuvia epäsäännöllisiä "rivivälejä" kuvien ylä- ja alapuolella. Olen yrittänyt asiaa korjata, mutta blogger ei näemmä suostu yhteistyöhön.

Yours truly

Sillä jostainhan se on pakko aloittaa. Suurena pyrkimyksenäni oli muodostaa tästä arvoisan Rimpun tavoin videoblogi, mutta tietokoneeni ei suostunut yhteistyöhön videotaltiointini kanssa. Siispä kirjoitan nyt puhtaaksi sen, minkä jo ylväin elkein digikamerani linssille tarinoin.

Eli hei, olen Ina, internetin hulppeassa maailmassa paremmin tunnettu YumiKoyukina, lyhyemmin Yumina (jumitus on siitä yleinen huulen heitto meillä päin). Olen 19-kesäinen nuorehko tyttö ja harrastanut ihmeellistäkin ihmeellisempää cosplayta vuodesta 2008. Olen tosin ollut ensimmäisessä conissani vuonna 2007, Jyväskylässä järjestetyssä Animeconissa, jossa koko viikonloppu meni myyntipöydän takana. Olin tuolloin kuvittajana Anime-lehdessä, ja sitä hiukan häpeän näin jälkikäteen ajatellen. Mutta, kovin nuori olin, sillä voi kaiken korvata. Takaisin varsinaiseen aiheeseen siis; en vielä tuolloin Animeconissa tietänyt cosplaysta yhtään mitään, en edes sen sanan varsinaista merkitystä, ja kokemus oli minulle erittäin uusi, niin uusi kuin uusi tosiaan vain voi olla. Pariin otteeseen sain poistua työpisteeltäni ja haltioissani menin kysymään ujona tyttönä kuvia henkilöistä, jotka vaikuttivat minusta visuaalisesti kiinnostavilta, cossasivat tai ei, ja viihdyin kovasti.

Samasena vuotena pääsin opiskelemaan Helsingin kuvataidelukioon ja tutustuin pieneen määrään samanhenkisiä ihmisiä ja tutustuin termiin "cosplay" astetta paremmin. Siitä seuraten minut temmattiin mukaan paricossiin 2007 vuoden Tsukiconiin, joka oli Suomen historian ensimmäinen laatuaan, (hävettää myöntää) Tokio Hotelin Billinä. Vastaanotto siinä puvussa oli huikaiseva, en odottanut mitään vastaavaa, ja jäin koukkuun cossaamiseen. Koska tämä tapaus oli milteinpä täysin kaapista repäisty ja lisäksi lainavaatteilla suoritettu, en kykene laskemaan sitä virallisesti cossaamiseksi. Sen sijaan siis aloitin virallisen cossaamisen seuraavassa järjestettävässä conissa, joka sattui olemaan Tracon III vuonna 2008. Tällöin cossasin OrganizationXIII!Roxasia. Voisin ehkä jopa näyttää kuvan siitä järkytyksestä, mutta silmäni syöpyvät jo ennen kuin ehdin edes avata sen kansion koneeltani, joka niin surullisesti cossikuviani sisältää.

Yhteenvetona tästä pläjäyksestä siis sanottakoon, että cossausvuosia on takana noin kaksi ja puoli.

Suuresti nautin cossaamisesta ja se on itselleni läheisin harrastus taiteen ohessa (ei, en pidä taidehistoriasta ja ei, en ole opiskellut piirtämistä koskaan ennen kuvataidepainotteista yläastetta, olen siis aloittanut piirtämisenkin vasta kuusi vuotta sitten). Olen opetellut ompelemisen jalon taidon ja muut käsityöt lähinnä itse omassa pimeässä luolassani, mutta toisinaan myös kavereiden vinkkejä olen hyödyntänyt. Sen verran jääräpäinen tapaus olen, että pyrin keksimään ratkaisut kaikkeen aina itse, mutta todettu on myös se, että muiden mielipiteistä kannattaa ottaa vaari ajoissa. Lisäksi voisin luokitella itseäni myös wannabe-mysteerikoksi mitä tietovuotoihin tekemisvaiheista tulee: jos keksin jotain hienoa aivan itse, en ole kovin innokkaasti paljastamassa sitä muille lähteille. Toki autan mielelläni jos minulta neuvoa kysytään, mutta nihkeämmin kun asia käsittelee omia superyksityisiä laboratoriokokeilujani. Ymmärtänette vertauskuvan.

Tulevista cosplaysuunnitelmistani voisi mainita seuraavaksi. Pitkästä aikaa on kerrankin niin, ettei minulla ole _mitään_ akuutteja ja pakollisia suunnitelmia cosplayn varalle. Seuraavana tosin olisi tulossa Rise Kujikawa Persona 4 -pelistä (kuvassa vasemmalla), hiukan hermoilleni käyvä nasaaliääninen koulutyttö. Tämä olisi tarkoitus tehdä pari-/ryhmäcossin merkeissä Lontoossa järjestettävään MCM London Expoon, jonne olisi (vielä toistaiseksi ainakin) aikomus mennä pienenä joukkona kannustamaan Trinodea hänen (varmasti upeassa) suorituksessaan edustaa Suomea Eurocosplaykisassa. Lisäksi olisi tavattoman huippua päästä ensimmäistä kertaa ulkomaiseen coniin, ei ihan kaikki pääse. Mikäli tämänhetkinen suunnitelma kuitenkin syystä tai toisesta kaatuu, olen mitä luultavimmin jättämässä Risen pidemmäksi aikaa cosplaylistan pohjalle.

Paljon suurempi ja palavampi haaveeni seuraavana pukuna olisi vallan toisenlainen, unelmanani jo peräti kolmatta vuotta ollut Fran Final Fantasy XII:sta (kuvassa oikealla ja alhaalla). En ole aiemmin tosin uskaltanut edes harkita kyseessä olevaa pukua, sillä olen mielestäni ollut vajaa niin taitojen kuin kroppanikin puolesta. Mutta nyt olen saanut ehkä riittävästi kokemusta ja itseluottamusta, että uskaltaisin sen repäistä. Sitäpaitsi olen pitkään tuntenut cossieni olevan liian yksinkertaisia designin kannalta ja päädyn liian yksinkertaisiin ratkaisuihin sen kummemmin miettimättä, niin Franin design tuottaisi niin suurta aivoriiheä ja kädellisen taidon testausta, että uskon sen täyttävän vaatimukseni paremmin kuin hyvin. Ainoina huolta nostattavina aiheina vain se miten puku onnistuu käsissäni - ja se Franin kuuluisaakin kuuluisampi takapuoli.

(Paremman kuvan puutteessa: )
Tsädääm, there it is~

Ja pieni välirant/whine/lol/whatnot. Olen tässä jo sievoisesti kerännyt cossattavien hahmojeni listaan mukavan määrän tiettyä kaavaa noudattavia naishahmoja. Luettelenpa joitakin:

- Rikku, FF X-2
- Angewomon, Digimon
- Bubblehead nurse, Silent Hill
- Cloud of Darkness, FF Dissidia
- Yoko, Tengen Toppa Gurren Lagann

Näihin lisänä vielä jo tehdyt cossit

- Aigis, Persona 3
- Velvet, Odin Sphere

ja vielä seuraavat, jo mainitut kaksi cossia

- Rise, Persona 4
- Fran, FF XII

Onko yhtäläisyys löydettävissä? Itselleni jokaisesta paistaa tavalla tai toisella vähävaatteisuus tai muuten vain kroppaa imarteleva design. Näistä osa joko on tai ei ole itse valitsemiani cosseja, mutta suurin osa on muiden ehdotuksia. Olen kovin otettu, että ihmiset mieltävät minua sopiviksi vetämään näitä, mutta alan pikkuhiljaa ahdistua siitä, että cossisuunnitelmani valtaavat vähäpukeiset, asteella tai toisella seksuaalista intohimoa herättävät naiset. Haluaisin isolla kädellä saada aikaiseksi jonkun miespuolen edustajan johonkin väliin, mutta en koe olevani sopiva tekemään niitä, kun oma uumani on niin naisellinen kuin kuvitella saattaa. Lisänä olen babyface, gotta know the facts. Mutta silti, palava halu on palava.

Näihin tunnelmiin siis sen kummempia esittelyrykäyksiä lisäämättä. Kiitän ja olen iloinen jos jaksoit tätäkin lukea~