Cosvision, eli itkuviikonloppu

Puuh, olipahan uuvuttava viikonloppu! Cosvisionista asiaa pukkaa! Muisti on näin torstaina jo hämärtynyt tuskastuttavankin paljon, joten toivottavasti tästä nyt joku teksti tulee. Merkinnän kuvat on ottanut Maiju ja jälkikäsittelystä olen huolehtinut minä, ellei toisin mainita.

Cosvisioniin liittyvät valmistelut alkoivat oikeastaan kunnolla jo Desucon Frostbitessa. Olin jo vuoden 2013 Animeconissa lupautunut Mirolle Hall Cosplay -tuomariston puheenjohtajaksi Cosvisioniin ja valinnut hänen kanssaan muita tuomareita. Minulta vedettiin kuitenkin matto aika tehokkaasti alta Frostbitessa tänä talvena, kun Miro ilmoitti, etten olisikaan tuomari vaan kutsuttu kilpailemaan yhdeksän supertaidokkaan cossaajan kanssa kutsuvieraskilpailuun. Kutsu oli ihan hillitön kunnia, koska en vain käsitä tai osaa mieltää itseäni sellaisen porukan keskelle sopivaksi. Olin myös hämmentynyt, sillä olin ennen kutsuani kuvitellut, että lavalla olisi maailmalla arvokisoissa edustaneita harrastajia, mutta kisan kriteerinä oli kuulemma nimen omaan se, ettei kisaaja ollut saanut edustaa arvokisoissa. Valinta perustui siihen, että oli joskus voittanut kotikentän kisoissa. Olin odottanut konkareiden välistä kilpailua, mutta ei mielestäni ollut huono formaatti tämäkään. Vielä kyllä odotan sitä päivää, kun arvokisaedustajatkin pääsisivät ottamaan mittaa toisistaan, keh. Itse Cosvisionin pukuvalinnasta ja puvun työstöstä kerron tarkemmin myöhemmin toisessa blogitekstissä, mutta kerrottakoon, että hahmokseni valikoitui Ellen PS3-pelistä Folklore.

Toisin kuin yleensä, lähdimme autoporukkamme kanssa liikkeelle vasta tapahtuma-aamuna edellisillan sijaan. Minulla riitti puvun kanssa tekemistä aina lauantai-aamuun saakka, ja sain nukuttua valehtelematta vaivaiset puoli tuntia ennen kuin piti nousta ja pakata auto matkaan. Sain kuitenkin sentään puvun valmiiksi ja luvan nukkua autossa, joskin suoriuduin erityisesti jälkimmäisestä heikosti. Myös Elina ja Maiju olivat nihkeiden yöunien varassa ja sääliksi kyllä kävi, kun Maiju joutui katsomaan kahta tuhisevaa matkustajaa kykenemättä itse samaan ratin ja polkimien vuoksi.

Perille päästiin yllättävän sukkelasti ja Turun päässä suuntana oli suoraan pukuhuone, jossa vastassa olivat kutsuvieraskisan osallistujat. Olin jo hyväksynyt, etten tulisi kisassa edes sijoittumaan, mutta kaikkien pukujen näkeminen teki siitä uskosta entistä vahvemman. Minua ei kuitenkaan jännittänyt siinä vaiheessa niin yhtään ja lähinnä ihastelin mitä muut olivat saaneet kasaan lyhyen varoitusajan aikana. Pukuni näin päälläni ensimmäistä kertaa vasta pukuhuoneessa. Koko puvuntekoprosessin aikana oli tuntunut siltä, että käsistäni syntyy vain paskaa (pahoittelen sanavalintaa) ja olin pukuhuoneen peilin edessä oikeastaan yhä samaa mieltä, joskin vähenevissä määrin kuin prosessin aikana. Puvussa oli ollut hirvittävästi työtä ja joitakin minulle uusia asioita, joista tiesin kuinka niiden haluaisin olevan, mutta joita ei mitenkään saanut haluamaani muotoon. Kokonaisuus näytti kuitenkin loppupeleissä siltä miltä pitikin ja kykenin ottamaan kehut vastaan vilpittömästi, mutta en kuitenkaan aivan hyväksynyt näkemääni. No jaa, ei sen väliä, koska en kuitenkaan tulisi sijoittumaan. Koska uskoin vakaasti näin, ei minua tuleva kisa jännittänyt oikeastaan koko päivänä enkä jaksanut liioin ahdistua siitä, etten ollut kertaakaan harjoitellut esitystä.

Pukuhuoneista siirryin tuomarointiin, jossa istuivat Irtsa, Shufu ja Maiju. Koska olen tuntenut Maijun pitkään ja cosplay-skenessä kunnioitan tyyppiä harrastajana enemmän kuin ketään muuta, olin tuomaroinnista etukäteen hirveän ahdistunut ja vältin katsomasta kyseistä henkilöä itse syynäystilanteessa. (Pahoittelen siis, Irtsa, tiivistä katsekontaktia kanssasi. :D) Vaikka olin pukuuni tyytymätön, jäi tuomarionnista hyvä mieli. Tuomarointi meni loppupeleissä todella mukavasti ja kuiten yleensä, erittäin lämminhenkisesti. Tuomaroinnin jälkeen oli vuorossa pakolliset kisaajakuvat, jonka jälkeen pääsin vapaalle odottamaan lavaharjoituksia.

Lavaharjoitukset menivät aivan päin prinkkalaa. Suuri osa ajasta meni siihen, että katsoimme läpi valot ja itse vedon ehdin tehdä vain kerran. Elina auttoi hurjasti sermin takana, mutta Ellenin pitkä letti oli aivan hirveä ongelma vaatteiden vaihdossa. Letti kun jäi aina kiinni joko takin vetoketjuun tai sen alla olevan sinisen paidan tarranauhoihin, kun vaatteita riisuttiin. Tämän vuoksi harjoituksista onneksi viisastuneena päädyimme siihen, että letti oli pakko laittaa vaatteiden alle piiloon. En kuitenkaan niin kovin olisi selin yleisöön, että tuo olisi mitenkään kummemmin haitannut. Vaihdossa tuli silti hirveä kiire enkä ehtinyt iskuihini kiinni. Harjoituksissa jäi kokeilematta ihan liian monta asiaa, joiden kuitenkin tuli olla mukana itse esityksessä. Kuten olin arvellut, esitys tulisi menemään siis osin improvisaatiolla. Hah. Hah.

Ennen itse kilpailua oli aikaa melko lyhyesti. Ehdin kerrata ääninauhan repliikit ja katsoa äänen perusteella, missä kohti tuli nyökätä taustavideon vuorosanalle: ”You want to see your mother, hmm?” Tiesin, että itse lavalla esitys menisi paljon ns. turhaksi seisoskeluksi, sillä en ollut ehtinyt harjoitella ja esiintymiskertani oli ensimmäinen koskaan. Lisäksi maagisen takin saaminen napitettua olisi ihan tuurista kiinni, sillä en ehtisi sermin takaa pois yhtään sen nopeammin, vaikka tarkoitus olisi ollut. Tauon jälkeen oli siirryttävä odottamaan jonoon omaa esiintymisvuoroa lavan taakse. Olisin halunnut esiintyä ensimmäisten joukossa. En ollut halunnut nähdä muiden harjoituksia, sillä pelkäsin sen vaikuttavan hermoihini turhaan. En ollut syönyt mitään koko päivänä ja unta nupissa oli tosiaan tallessa vain puolen tunnin verran plus kämäistä pilkkimistä autossa. Aikaisempien kisakokemuksieni myötä tällaisen energialatingin surkeiden voimien perusteella voisin olla lattialla tajuttomana koska tahansa, mikäli alkaisin jännittää yhtään. Sen sijaan, että olisin ollut jonossa ensimmäisenä, olin toiseksi viimeisenä ja jouduin kuuntelemaan muiden esitysnauhoja ja yleisön taputtelua. Olen ehkä onnellisin ikinä siitä, että Elina olisi kanssani bäkkärillä ja lavalla, sillä en varmastikaan olisi pysynyt tolpillani samalla tavalla kuin hänen kanssaan. Ensimmäisessä kisassani pyörryin juuri ennen tuomarointia, toisen kisan ajan jännitin niin paljon, että pimeä vintti oli silloinkin lähellä. Tällä kertaa pysyin pääosin rauhallisena, mutta vahvoja jännitysaaltoja kuitenkin tuli. Liekö vaikuttajana ollut aikaisempi kisakokemus, kylmä juomavesi, Elinan seura vai kaikki kolme, pystyin melko hyvin hillitsemään ja skarppaamaan itseni yli jännityskohtauksista.

Kun vuoroni tuli ja oli aika siirtyä lavalle, sain vielä viimeisen ahdistuskohtauksen, joka kesti aina siihen saakka kunnes valot ja musiikki lähtivät päälle. Esityksen alettua kaikki jännitys kuitenkin yllättäen hävisi kokonaan. En ole koskaan kokenut vastaavaa. Pukukisoissa, joissa kävellään lavan etuosaan, annetaan pari poseerausta ja kävellään pois, minua on jännittänyt aina ihan koko ajan ja vapisen kuin haavanlehti. Mutta haha, Cosvisionin esitys meni juuri niin päin pyllyä kuin olin aavistellutkin. Elina suoriutui tehtävästään toivotusti, mutta omassa suorituksessani olisi ollut hirveästi parantamisen varaa. No, eipä sen väliä. Ekaksi esityssuorituksekseni ihan tarpeeksi okei. Tietääpähän tulevia kisoja varten, mihin keskittyy enemmän ja mihin vähemmän.

Kuva © Daniel Hagelberg

Joka tapauksessa kisasta napsahtikin yllättäen toinen sija aivan naurettavan pienellä piste-erolla, mikä on ihan pöyristyttävää. En oikeasti ollenkaan ajatellut, että voisin päästä edes kolmanneksi, mutta että toiseksi ja noin lähelle ensimmäistä sijaa? Mitä? Olen tähän mennessä itkenyt kaikissa kisoissa, eikä tämäkään kerta ollut poikkeus. Olen kilpaillut kolmasti (okei, neljästi, mutta viime kerta suoritettiin nettiäänestyksellä ja kyseessä oli ryhmä-cosplay) enkä usko, että se itkeskely siitä ihan lähiaikoina helpottaa, vaikka kokemusta karttuisikin. Kuulin pikkulinnulta, että joku oli yleisössä ihan ääneen ihmetellyt, että mikä siinä nyt voi muka itkettää, kun eihän siinä ole mitään ihmeellistä. Voi kyllä siinä on. Minulle pukujen teko ja kehittymen on hengessä ja veressä. Teen niiden eteen työtä aivan hirveästi, sillä minulle on tärkeää kehittää itseäni ja osaamistani. Olen sen vuoksi myös aivan tautisen epävarma siitä, olenko saavuttanut omat tavoitteeni ja mieluusti onnistumisen toivoisi näkyvän ulospäin. Kun kilpailuissa kaikkien pelkojen ja epävarmuuden tunteiden päälle saakin tunnustusta, on se niin hirveän suuri huojennus ja palkinto kaikista niistä helvetin monista tunneista, viikoista, kuukauisista, vähiin jätetyistä unista ja ruoasta, jotka on siihen kaikkeen kuluttanut. Sitä on ollut niin sisällä siinä tekemisessä, että kaikki muu ympäriltä unohtuu. Että joo, kyllä se oikeasti tuntuu joltain. Minun pukuni eivät synny hetkessä. Ne syntyvät ajan kanssa, päättäväsyydellä ja pitkäjänteisyydellä, virheillä ja niistä oppimalla. Moni harrastaja kokee samoin ja tunnustus tuntuu aina hyvältä, oli kyseessä kuka tahansa, ja kukin reagoi tähän omalla tavallaan. Itku ei ole synti, vaan merkki siitä, että välittää ja on mukana jossain, joka on itselleen tärkeää. Se, ettei itke, ei puolestaan ole osoitus siitä, ettei kiinnosta. Kuten sanottu, kukin reagoi omalla tavallaan. Antakaa ihmisten nauttia siitä. ♥

Kuva © Nyymix

Kiitos kaikille onnittelijoille kisan jälkeen ja isot onnittelut omasta puolestani muille sijoittuneille, Hanskulle (3. sija, vas.) ja Rullarinkelille (1. sija, kesk.)! Muut kisaajat, olitte ihan huikeita ja kiitos, kun sain untuvikkona jakaa lavan kanssanne! ♥

Operaatio Fredrikin YouTube-tililtä löytyy video kaikkien kolmen sijoittuneiden esityksistä. Tässäpä siis se!

 

Olin kieltämättä aika pettynyt, kun kisaajat saivat mitalit (joissa ei lue sijoitusta :c) pokaalien sijaan sellaisesta kilpailusta Tavallaan toivoisin yhä, että kaikki voisivat vielä pytyt mitalien tilalle saada. Pokaali kun on aina pokaali ja olihan koko homma ollut ihan hirveää rääkkiä. Missä on mun pokaali tänne tänne tänne okei anteeksi olen kamala menen pois ää. :C
Mutta tavarasälä ja erityisesti lahjakortti ilahduttivat suuresti! Jee!

Ja eihän se itku loppunutkaan siihen, vaan jatkoin vielä pahemmin tuomarien palautteessa. Ihan kamalasti en palautetta ehtinyt saada, sillä itkubileet veti hyvin etusijan aikalailla kaikilta (pahoittelut tuomareille: olen ällöttävän liikuttava ja se tarttuu). Palaute oli kuitenkin odotetun mukaista. Puvun ja esityksen kokonaisuudessa pukuni oli se vahvempi osa, mikä oli henkilökohtaisesti mukava kuulla. Koska esiinnyin ensimmäistä kertaa ikinä ja harrastuksessa panostan henkilökohtaisesti nimenomaan pukuihin, olisi se ollut ehkä vähän isku vasten kasvoja, jos pukuni olisikin ollut se heikompi osa. Parannusehdotuksia sain loppujen lopuksi hyvin vähän, mikä oli aika tyrmistyttävää, kaikessa mukavuudessaan. Kaikista jo omassakin tiedossa olleista parannusideoista huolimatta palaute oli rakentava kokemus ja suosittelen sellaisen hyödyntämistä kaikille kisaajille aina kuin mahdollista.

Koska olin nukkunut ja syönyt säälittävästi ja kilpailukin vei mehut aika hyvin, päätin jättää photoshoottailun seuraavalle päivälle. Loppupäivä meni siis oikeastaan hotellille vyöryten, ruokaa metsästäen (Hesburgerin kautta kauppaan, josta ostin keksejä, mehua, karkkia ja pullaa... että silleen) ja illan Euroviisuja odottaen. Katsoimme pienen hotelliseurueeni kanssa oman esitykseni vielä läpi, sillä Elina ja minä emme olleet sitä kertaakaan nähneet erinäisistä syistä. Kiitokset Ninnulle esitykseni taltioimisesta! Oli todella outoa katsoa itseään liikkuvana kuvana, mihin en ollut tottunut, ja Elina taisi siihen tokaistakin, että näytän aivan pelihahmolta. Viisut alkoivat vihdoin, jee. Conchita oli oma ennakkosuosikkini ja johan lähti taas hanat auki, kun hän esiintyi ja eritoten, kun CONCHITA VOITTI. ;A; Itkin itseni uneen lauantaina silkkaa hyvää oloani.

---

Sunnuntai sujui vailla kummempaa ajanvietettä. Olin päättänyt pyhittää päivän lähinnä photoshoottaamiselle, ja siihen se oikeastaan menikin. Kävin kyllä katsomassa myös cosplay-kisat (ja nöön, Maija, oli ihana nähdä ja istua vieressäsi ♥ Miina, jos luet tätä, olisi ollut ihana nähdä sinuakin ♥), Cosvisionin jälkeen olen kuullut monilta, että olisivat halunneet tulla sanomaan moi, mutteivat jostain syystä kuitenkaan olleet uskaltaneet. Kiltit ihanat, tulkaa juttelemaan! ;A; En syö tai edes pure ketään (enkä edes heitä tähän sitä läppää mahdollisen purennan voimakkuudesta) ja minusta on vain ihanaa, jos minulle tullaan löpisemään! Sunnuntaina kuitenkin jokunen uskaltautui, mikä oli hirveän mukavaa ja olen siitä kiitollinen. Yksi sunnuntain kohokohdista olikin, kun Kairi, tapahtuman kunniavieras, avasi sanallisen arkkunsa ja kävi ilmi, että hän tunsi pukujani. Bryy, ei pieni ihminen kestä!

Kuva © AG

Kotimatka tapahtui lähes yhtä väsyneissä meiningeissä kuin matka Turkuun päin, vaikkakin takapenkkimatkustajan tilalle tuli toinen pylly. Helsingissä tiputimme tavaraa ja Biitin pois kyydistä. Sydämeni sai ehkä vimeisen niitin ja puskin onnenkyyneliä silmistäni jälleen, kun bongasimme Maijun kanssa kaksi citykania vetämässä rallia pihalla keskenään uskomattoman kauan. Olenko ikinä kertonut, miten lähellä sydäntäni kanit minulla ovat? Enkö? No ihan perhanan lähellä.

Pilotiksi Cosvision tuntui kävijöille oikein antoisalta tapahtumalta ja sillä on mielestäni kaikki mahdollisuudet toimivaan ja suureen kasvuun. Kävijäkatoon olivat varmasti vaikuttamassa äitienpäivä, kenties Euroviisutkin, mutta ennen kaikkea Toukokuu, sillä monilla on valmistumiseen vaikuttavia kouluhommia. Sisäpuolelta katsottuna toki löytyi paljon paranneltavaa, mutta se menee kyllä ihan vain ensikertalaisuuden piikkiin. Tiedonkulussa olisin toivonut säntillisempää toimintaa ja tulevia kutsuvieraskisaajia ajatellen olenkin jo cosplay-vastaavalle esittänyt toiveeni, että kutsut lähtisivät vastaisuudessa liikkeelle vähintään puoli vuotta ennen tapahtumaa alle kolmen kuukauden sijaan. Kilpailijoilla on todennäköisesti niin töitä ja/tai koulua kuin muutakin elämää. Mahdollisimman aikainen tieto kutsusta olisi siis rikkaus, jotta kisaajilla olisi aikaa pohtia ja tehdä rauhassa ja näin ollen tuoda kisoihin mukaan sitä tapahtuman toivomaa kovaa tasoa. Joka tapauksessa, kaiken kaikkiaan vallan muikea viikonloppu, josta on jäänyt jäljelle aivan valtaisia eksistentiaalisia pohdintoja omasta asemasta skenessä ja siitä, kuinka oikeasti harrastuksessa voi kehittyä ja yhyy kaikki on niin ihania en kestä menen pois moi.

Summary in English: Cosvision was almost a week ago and I had loads of fun. I took part in the cosplay contest for invited guests and won the 2nd prize! The weekend included lots and lots of happy tears.

Tampere Kuplii ja "oho"

Päivitystä aiempaan tekemääni Tampere Kupliin merkintään!

Lauantai 29.3.2014
"Huhhei, olin Tampere Kupliissa yhden lyhykäisen päivän verran ja eipä ole pitkään aikaan ollut näin väsynyt olo cosplay-tapahtuman jälkeen. Joskus vähän Desucon Frostbiten jälkeen Elina ehdotti kisakärpäsen pureman kuulemma saaneena, että osallistuisimme Meridian-porukallamme Kupliin cosplay-kilpailuun, ja se passasi toki sekä Kizzylle että minulle. Siispä tänään pakkasimme kimpsut ja kampsut ja hyppäsimme Tampereen suuntaan kulkevaan aamujunaan (hyi, aikainen herätys). Päivän ohjelmaan kuului oikeastaan vain ja ainoastaan kisaaminen. Kävimme tuomaroinnissa ja kuvauspisteellä ja pian sitä pitkin jo lampsia "lavalle" valkokankaan eteen. Kilpailu siis oli ja meni.

Joo. OLLAAN SEITSEMÄN PARHAAN JOUKOSSA!

Nyt olisi vielä vuorossa Aamulehden sivuilla pidettävä nettiäänestys. ÄÄNESTÄKÄÄ siis Meridianin porukkaa, joka on W.I.T.C.H.:stä, kaikkien aikojen nostalgiapommisarjakuvasta! Olemme ne kolme telttaa siinä äänestyssivun ylimmässä kuvassa. Jee!

Äänestykseen pääset tästä!"


Perjantai 18.4.2014
Kilpailun tulokset selvisivät viikko sitten perjantaina Aamulehdestä ja joo. Oho. Meidän Meridian-ryhmä voitti tosi kiperästi yhden äänen erolla (eli tavallaan kahden, koska muuten oltaisiin oltu tasoissa kakkossijan kanssa) ja tuli vähän puun takaa. Tai ei, jos ihan rehellisiä ollaan, mutta tuli silti. Koska W.I.T.C.H. on aivan jäätävä nostalgiapommi monelle, uskoin mahdollisuuteemme päästä sijoille, mutta ensimmäinen sija oli tosi kiva yllätys. Sen lisäksi, että tietysti toivoi meidän porukan pärjäävän, myös ne omat kaksi suosikkiani pääsivät sijoille. Jee, onnea siis Hiccupille ja Astridille (How to Train Your Dragon 2) toisesta sijasta ja Thorinille ja Smaugille (Hobitti) kolmannesta! Olette parhaita! Palkinnoksi kaikki saavat kuulemma pystejä yksi per naama. Jänskättää nähdä kyllä, miltä mokomä näyttää. Meidän porukka saa omansa vasta Cosvisionissa kädestä käteen postin mahdollisten vahinkojen välttämisen vuoksi.

Eli asd. Ihan hirveästi kiitos kaikille äänestäneille! ♥

Muuten tosiaan Kuplii sujui kisaa odotellen ja Meridianin salaisia päiväkirjoja päivitellen. Ensimmäinen osa nähtiin Frostbiten jälkimainingeissa ja jatkoa seurasi heti Kupliin jälkeen. Tässä siis se.

Vuoden ensimmäinen, eli Yukicon 2014

Viikonloppuni meni Yukiconissa ja olisi taas conraportin aika.

Oli aika hämmentävää, että con oli pitkästä aikaa niin lähellä omaa asuinseutua (en osaa laskea Fanfestia coniksi). Pääkaupunkilaisena oli kivaa vaihtelua, että saattoi herätä omasta sängystä, kulkea paikalle (iskän kyydissä  ♥) autolla ja ennen kaikkea ei tarvinnut pakata mukaan mitään ylimääräistä. Luonani punkkaamassa olivat Biitti ja Kohva, ja en taas muista milloin olisin viimeksi majoittanut ketään con-viikonloppuna.

Omat työni alkoivat vasta siinä puolenpäivän aikoihin, mutta koska Biitti ja Kohva olivat töissä viikonloppuna kuvauspisteellä ja heidän työnsä alkoivat jo aikaisin aamusta, saavuin minäkin hyvissä ajoin pääkallopaikalle. Eipä siinä mitään, sainpahan vaihtaa Catherinen vermeet päälle kaikessa rauhassa pukuhuoneessa. En juuri ehtinyt pyöriä conissa kun jo piti aloitella työvelvollisuuksia. Odotin mielenkiinnolla aika paljon lauantain pukukisan tuomarointia, sillä kisan teemana olivat pelit ja niiden hahmot, jotka ovat aikalailla se itselleni tutuin ja rakkain viihteen muoto. Omistakin puvuista 61% on peleistä, siinä missä loput prosentit jakautuvat animelle ja mangalle (17%), länsimaalaiselle animaatiolle ja sarjakuvalle (7%), musiikkihahmoille (5%) sekä omille hahmoille (10%). Itse tuomarointi sujui minusta tosi muikeasti Ilonan, Hootin, Lanvin ja Etherealin kanssa. Oli ihana kuulla kisaajilta pukujen toteutuksesta, oivalluksista ja nähdä läheltä kaikkia niitä hienoja yksityiskohtia. Harmi kyllä, että niin moni kisaajista peruutti, mutta no, sellaista sattuu aina enemmän tai vähemmän. Ja vaikka kisaajia olikin niin monta henkeä vähemmän, tuomarointi venyi silti. Pahoittelut tästä. Mutta oli tosi kiva kuulla kisaajilta mukavaa palautetta tuomaroinnista! Jee! :>

Fiilikset tuomaroinnin jälkeen eiku-

Tuomaroinnin jälkeen aika kului lähinnä sitä odotellessa, että pääsisi vilkaisemaan lavaa ja myöhemmin seuraamaan itse kilpailua ja .ZEROn väliaikashowta (jonka näin muuten nyt ensimmäistä kertaa livenä; tykkäsin). Lopuksi tuli vain jakaa palkinnot perusteluineen aloittelijoiden ja kokeneiden sarjojen Top 3:lle. Tiesin jo etukäteen olevani taas Suuri Puolestajännääjä ja mahassa kutkutti hauskasti ja kevyet itkuhytkytykset olivat paikoittain lähellä katsomon penkiltä katsottuna. Lavallakin piti vaihtaa jalkaa koko ajan, sillä ne oikeasti vispasivat tosi uhkaavasti alla. Siihen voi tosin olla vaikuttamassa sekin, että oli vähän kylmä. Ja unohdin ihan kätellä voittajia, joten siinä on vissiin ollut vähän jännäkakka itse kullakin. :D Kuitenkin, kiitokset tässä vaiheessa kaikille osallistuneille ja onnittelut sijoittuneille!

Vasemmalta oikealle ensin aloittelijoiden sarjan kärkikolmikko (3. sija, 2. sija ja 1.sija),
sitten kokeneiden sarjan voittajat (sama järjestys).
Kuva © Biitti

Ja tässä vielä kaikki tuomarit.
Kuva © Biitti

Tuomarit antavat mielellään palautetta ja kehitysideoita kisaajille, ja allekirjoittaneelle suunnatut viestit voipi lähettää osoitteeseen yumi_koyuki(at)hotmail(piste)com. Cosplayvastaava on myös ilmaissut lähettävänsä kaikille kisaajille postia, jossa ilmenee kaikkien tuomareiden sähköpostiosoitteet/jotkin muut yhteydenottokentät.

Sain lauantaina kuulla ehkä jotain ihanimpia kommentteja koskaan yhdeltä kisaajalta, esim. kuinka hän lukee blogiani ja kuinka jännitti tuomarointia entistä enemmän, kun hoksasi, että minä olen siellä. En pysty sanoin kuvaamaan sitä pakahduttavaa, hykerryttävän noloa onnea, jota koin kaikista hänen suomistaan sanoista. Niin sydämestä ottavaa laatua ne olivat, etten kestä. Voisin avautua aiheesta ummet ja lammet, mutta luulen, että nolaisin siinä vain tämän söpöimmän ja ihanimman tyypin ikinä. Jospa siis vain itkeskelen liikutustani yksin ja hiljaa omassa sopessani. Että kiitos taas vielä ehkä tuhannen kerran. ;u;

Pukukilpailun jälkeen pääsin vapaalle ja pyrähdin melkeinpä suoraan katsastamaan Taidekujan tarjonnan. Tälläkin kertaa niimonnilta lähti mukaan pari ihanuutta.

Kirjanmerkki-Morrigan ja Postikortti-Fenris!

EDIT// Ainiin ja hyvänen aika, sainhan minä ostettua kaksi järisyttävän suloista Mass Effect -tarraa Lirlysin ja kumppaneiden pöydältä! Taisivat olla Taiston käsialaa?//

Serious Business Shepard ja ihQ-Joker!

Loppuaika kulutettiin lähinnä Biitin kanssa kuvaamisella. Siinä sivuissa olin myös lyhykäisesti ConTV:n haastateltavana ja höpöttelin lähinnä cosplay-kisasta (ja luultavasti hyvällä lykyllä sanoin ihan epäkorrekteja faktoja kisakategorioista, toisaalta tein sen kyllä selväksi, etten ole ihan varma asioista :D). Vajaan parin tunnin vapaa-ajan jälkeen lähdimme porukalla meille katsomaan Putousta. :D

Catherine

Catherine

Kuvaus: Biitti

Jälkikäsittely: minä

Tässä otoksessa valtaosan jälkikäsittelystä on tehnyt Biitti.

Ja akajsdjahfdka. Nyt oikeasti. Mikä siinä on, että niitä minun vieterikiharoitani pitää näplätä? Vaikka olisit kuinka läheinen kanssani, osoittaa hyviä käytöstapoja ja kunnitoitusta cossaajan pukua kohtaan kysyä ensin eikä yhtäkkiä hyökätä päälle. Olen kolme kertaa pitänyt pukua päälläni ja tätä menoa en sitä enää laita. Se, että kiharoitani lähestytään varoittamatta johtaa automaattisesti siihen, että vetäydyn ulottumattomiin. Ja minua ei sen jälkeen tarvitse taputella päälaelle (senkään takia, että se tuntuu alentavalta :c). Minun on todella vaikea siinä tilanteessa ilmaista ääneen, etten pidä lääppimisestä, sillä en halua loukata toista. En oikein tiedä, miten minun pitäisi sanoa asioita oikein, sillä kun olen sanonut nätisti, ei sitä olla joskus kuunneltu. Siinä tulee aika turhautunut ja epätietoinen olo. Ehkä se olen vain minä, mutta ei porukka tuolla kaduillakaan käy lääppimässä tuntemattomia. Minusta se, että on jonkun hahmon puku päällä, ei oikeuta kosketteluun ja tökkimiseen yhtään sen enempää. En missään nimessä halua sanoa näistä asioista ilkeyttäni, mutta kun tätä tapahtuu koko ajan ja minusta kaikkien pitäisi ymmärtää tämä, ei vain minun vaan kaikkien takia. Pliis, kunnioitusta muita cossaajia ja heidän näkemäänsä työtä kohtaan, oli kyseessä kuka tahansa. Näplätessä kun voi sattua mitä vain ja siinä vaiheessa syytetään tökkijää, ja sitten ei ole kivaa kenelläkään. :c Ja jos minä itse joskus satun koskemaan jonkun pukua ilman lupaa, minua saa oikaista heti (jos on huono). En todellakaan tarkoita sitä! >o< Joka tapauksessa, kiitos ja anteeksi tästä oksennuksesta.

Taisin tökätä Ilonan etumusta luvatta. Hups. Siitä seurasi kollektiivinen tökkiminen. Hups.
Koska onhan se nyt ihan eri asia kun en näplää pukua, eikö? Ai ei? Okei.
Kuva © Marlec

---

Sunnuntaille minulla ei ollut suunnitelmissa mitään tekemistä. Paikalle saavuin tunnin edellistä päivää myöhemmin ja pistin taas pukua päälle kaikessa rauhassa. Koska muut tuttuni olivat lähinnä töissä, meni päiväni likimain yksin hortoillessa ja istuskellessa. Oli todella outoa olla conissa, johon oikeastaan yksikään tavallisesta con-seurueestani ei päässyt. En nyt sanoisi, että se oli kurjaa, mutta todella outoa ja hiljaista minulla Yukiconissa oli.

Myös tänään kuvasimme hetken Biitin kanssa. Tällä kertaa sain (jeejee) mukaani myös Willin äidin, Susan Vandomin, eli mvioletin. Olimme jo Fanfestissa puhuneet cossaavamme yhdessä äitiä ja tytärtä, mutta tuolloin se ei vahinko kyllä onnistunut. Tällä kertaa kuitenkin onnistui, vaikka minulla nyt ei Willin arkikuteita niskassa ollutkaan. Susan ei koskaan sarjakuvassa näe tytärtään noita-asussa saati edes tiedä koko maagisuudesta, mutta emme antaneet sen haitata. Mielestäni saimme silti ihan toimivia kuvia aiheesta. :>

Will Vandom

Magic outfit

&

Susan Vandom

W.I.T.C.H.

Kuvaus: Biitti

Jälkikäsittely: minä

Siinä missä tiesin Willin herättävän huomiota Animeconissa (lue. en kyennyt liikkumaan paikasta A paikkaan B ilman että varaisin siihen tuplasti enemmän aikaa kuin tavallisesti), arvelin että tilanne voisi olla saman kaltainen Yukiconissa, tosin ehkä vähän lievempänä tapauksena. Sainkin liikkua huomattavasti vapaammin, mutta ne jotka pysäyttivät ja pyysivät kuvaa, olivat jotain aivan ainutlaatuista. Ikinä en ole tavannut niin hykerryttävän hysteerisiä W.I.T.C.H.-faneja. Oikeasti. Välillä piti taputella ihmisiä selkään, että rauhoittuisivat ja ottaisivat hengestään kiinni. Oli aivan sydäntä raastavan ihanaa kuulla muilta, miten olin heidän mielestään kuin ilmetty Will ja pompannut sarjakuvasta suoraan henkiin. Kiitos oikeasti, se oli hirveän kivasti sanottu. Anteeksi vielä myös, jos noloilin kauheasti. En vain hahmota sitä, että mitkään puvuistani oikeasti voisivat herättää sellaisia tuntemuksia. Joo. Menen pois. Nolottaa. Kiitos.

Ja sunnuntain yhden erityisen tapauksen haluan mainita myös. Sinä, joka tunnistit minut Traconissa pyörineeksi Dragon Age II:sta tutuksi Flemethiksi: olit ilahduttava ja piristit päivääni. Pahoittelen, että olin niin hämmentynyt, en vain ole tottunut siihen, että minut lukitaan halaukseen (varsinkin kun minun keskivartaloni on paljas ja ihoani kosketaan suoraan) ja että henkilö puhuu minulle niin lähellä kasvojani. :D Mutta oikeasti, kommenttisi ja kehusi ilahduttivat hirveästi. Kiitos.

Ja vielä speshul shout-out Ilonalle ja #lainaspawnille koko viikonlopun söpöimmästä näystä. Hampaat on vieläkin ihan mössöä siitä kaikesta sulamisesta.

Kun kahtokaa nyt niitä! ;A; ♥

---

Viikonlopusta jäi ilmeisesti jälkeen flunssa. Olen koko tämän ja eilisen illan siemaillut (tyytyväisenä, koska niin hyvää) piparminttuteetä ja koittanut kestää kaktuksen kurkussani. Ei vissiin ollut hyvä homma se, että molempina päivinä ei kamalan paljon vaatteita pukuihin kuulunut. Kannoin kyllä koko viikonlopun neuletta ja villahuivia mukana ja koin niitä melko paljon hyödyntäneeni, mutta no, en selvästikään riittävästi. Hyvä siis vain, etten käynyt ollenkaan Espoon kulttuurikeskuksen ovien ulkopuolella, tai olo voisi olla kenties tuhat kertaa huonompi. Silti on viikonlopusta ihan hyvä mieli kaikenkaikkiaan.

Tällaiset terveiset siis Yukiconista feat. Lilli the Con Panda!

Ps. Vielä loppukevennykseksi, koska ei herranpiip!

Susan: "WHAT?! YOU'RE A WITCH?!"
Will: "OH NOEZ you found out!"

Susan: "And when were you going to tell me about this?!"
Will: "Err... Well... I wasn't?"

Susan: "How could you keep something like this a secret from me?! (Also put some decent clothes on!)"
Will: "Ugh, I know! I'm a despicable daughter! You'd be better off without me! *sniffle*"

Tracon 8, eli Voi Hyvä Luoja

Sunnuntaina saavuttiin yömyöhään kotiin ja melkein suoraan pehkuihin. Jos joskus Animeconin jälkeen tokaisin potevani con-darraa, se ei ole mitään verrattuna tähän, olen yhä aivan sietämättömässä horkassa ja töitä pitäisi muka jaksaa tehdä. Minulla ei myöskään ole koskaan aiemmin tullut sellaista jälkifiilistä, etten yksinkertaisesti muista conista ja sen kulusta mitään. Yleensä muistan paljon, mutta nyt en muista kuin ehkä yhden tai kaksi asiaa viikonlopulta. Koitan jäsennellä tekstiä edes johonkin suuntaan rakentavasti, vaikka se tuskin tulee onnistumaan näissä tunnelmissa.

Olin jokuselle läheisemmälle ihmiselle paljastanut Traconiin tekemäni puvun melkein heti kun kyseisen tapahtuman puvun päätin. Puku tuli muidenkin tietoon viimeistään Tracon-viikon alussa Tumblrin puolella, kun aloin olla varma siitä, että saisin puvun ajoissa valmiiksi Traconiin. (En pidä suuritöisten pukujen paljastamisesta varhain, sillä pelkään, etten saa pukua valmiiksi ajoissa. En kestäisi sitä, jos minulta tultaisiin kyselemään conissa aiotun puvun kohtaloa. Se vain muistuttaisi epäonnistumisestani. :'>) Puku valmistui vasta Traconia edeltävänä yönä Tampereen Omenahotellissa, mutta kuitenkin! Olin tehnyt pukua kahden kuukauden ajan non-stop. Heräsin aamuisin klo 9-10 aikoihin ja menin nukkumaan siinä klo 2-3 aikoihin yöllä. Päiväni olivat siis noin 14-16 työtunnin mittaisia. Taukoja ei ollut, Skypessä ei ehtinyt jutella juuri lainkaan eikä ihmisiä ehtinyt nähdä muutoin kuin äärimmäisissä hätätapauksissa. Nostan hattua ja jaan suurta kunnioitusta ja kiitosta niille ihanille tyypeille, joille sain soittaa itku kurkussa, kun kaikki maan päällä oli huonosti, joille sain purkaa Skypessä ahdistustani puvun etenemisestä ja joiden sohvalle sain tulla syömään tortelloneja kun kokonainen viikko töissä kaupanpäällisinä oli ankaran kuumeen vuoksi ylitsepääsemätön suoritus. Te tiedätte kyllä, keitä olette. ♥

Tein Traconia edeltävänä to-pe välisenä yönä ensimmäisen all-nighterin sitten kuka ties milloin ja nukuin yhden ainokaisen tunnin aamulla. Traconia edeltävänä yönä sain kiitos sentään nukuttua edes kuusi tuntia. Aamulla meikit naamaan hotellilla ja monet kassit mukaan Tampere-talolle, jossa vaihtaisin puvun päälle. Olin ilmoittautunut tänä vuonna Traconin pukukisaan, joten pääsin käyttämään pukuhuoneita jo melko aikaisin aamulla. Tiesin, että puvun pukeminen veisi oman aikansa, mutta onneksi tällä kertaa ei kestänyt sitä Franin pukemiseen vaadittua 3-4 tuntia, ja ehdin hyvissä ajoin käydä kuvauspalvelussa otattamassa pakollisen kisakuvan ja aikaa jäi reilusti vielä tuomarointiajan odotteluun. Itse tuomarointi minua ei jännittänyt laisinkaan (ehkä vähän omaksi yllätyksekseni?). Olin kisannut kerran aiemmin, jolloin jännitin aivan kaikkea mahdollista, mutta siitä kokemuksesta viisastuneena ja itse tuomarina useamman kerran toimineena en enää kokenut tätä tilannetta pelottavana. Tottakai mietin paljon sitä, mitä tuomarit omasta puvustani ajattelisivat, mitä mahtaisivat kysyä. Mutta mitä suotta. Olin itse todella tyytyväinen omaan pukuuni, vaikka paranneltavia kohtia oli myös mielestäni ihan riittämiin. Olen hirveän tietoinen yleensä pukuni kaikista vioista, mutta tällä kertaa tuntui hyvältä olla oikeasti tyytyväinen omaan pukuunsa. Ihan sama, mitä tuomarit sanoisivat.

Tässä välissä Maiju ja minä taisimme mennä ulos haukkaamaan happea ja kuvauttamaan pukujamme Kifian kanssa sen verran mitä nyt ehtisimme ennen kisan alkua. Elina ja Lily assaroivat kovasti, kiitos kamalasti vaivasta siis heille. Jälkikäsittelyn olen tehnyt minä.

Tuomaroinnin ja pienen kuvaussession jälkeen aloin pikkuhiljaa jännittää kisaa. Takahuoneessa hengaillessani näin niin paljon hienoja pukuja, ettei sormet riitä. Yritin työntää kaikki ahdistavat ajatukset tätä aihetta koskien pois, mutta se teki rehellisesti tiukkaa. Sain kuulla paljon sitä, että pukuni on hieno ja että sijoittuisin varmasti, mutta eihän siitä, hyvänen aika, mitenkään voinut olla varma, kun ympärillä liehakoi niin monta upeaa pukua.

Kun WCS-kisa alkoi, minulla rupesi oikeasti olemaan huono olo. Ei sentään onneksi tuntunut siltä, että pyörtyisin, vaikka olin sitä eniten pelännyt kisajännityksessä tapahtuvan (aikaisemman kisakokemuksen perusteella vuonna 2011 Franin kanssa). Olin tällä kertaa onneksi sen verran fiksu, että tankkailin vähän väliä mehua (ei mitään vettä, sokeria sen pitää olla) ja tajusin, että muiden kanssa jutellessa se pahin jännitys laantuu. En valitettavasti pystynyt seuraamaan WCS-esityksiä takahuoneen telkkarista, sillä puvusta koituvien kipujen vuoksi oli pakko istua pöydällä, tavallisella tuolilla se kun ei onnistunut.

Oli aika siirtyä jonoon odottamaan omaa vuoroaan. Itse olin suunnilleen puolivälissä pukukisaa numerolla 25. Pääsin hirveän jännityksen vallassa lavalle, tärinän kanssa pari posea, jotka vain pystyisin tekemään, ja pois hiipuvan jännityksen saattelemana. Katsoin loput kisasta salin reunalta seisten.

Yhteiskuvan jälkeen heti perään alettiin tuttuun tapaan jaella palkintoja. Aloittelijoiden kohdalla minua alkoi taas kerran jännittää, ja kun tultiin kokeneiden kohdalle, ei olemisessani ollut enää mitään järkeä. Heiluin paikallani vieressä seisovien ahdingoksi (pahoittelen tätä erikseen, huomasin kyllä ärtyneet/huolestuneet katseet), sillä pelkäsin, että jalkani pettäisivät alta muuten. Sydän pompahti jokaisella julkistuksella ja kyllä se hengitys tuskastuttavasti kiihtyi. Minua alkoi itkettää aivan hirveästi. Kun ensimmäinen sija lopultakin julkistettiin, minulta meni viimeinenkin tolkku. Purskahdin aivan hysteeriseen itkuun enkä rehellisesti kyennyt tajuamaan mistään mitään. Sain käveltyä lavalle ja hortoilin minne sattuu; meinasin unohtaa pokaalin noutamisen vallan siinä, kun halusin vain halata ihmisiä. Päästinkin kuulemma kuuluvan uikahduksen jokaisen kerran kun halasin tuomareita. Vannoin itselleni, etten alkaisi itkeä, mutta taitaa se punoittava ja räkäinen naama olla tallennettuna kameroilla. Nolottaa.

Toiseksi ja kolmanneksi tulivat siis ihanan upeat Jesmo ja Hansku! ♥

En siis vielä tänäänkään oikeasti hahmota, mitä tapahtui. Hyllylläni on joku pytty, mutta miten se sinne päätyi, en ihan oikeasti ymmärrä.

Siellä se nyt kumminkin on kaverinsa vieressä. Niin hämmentävää.

Kiitos nyt siis aivan suoraan sanottuna helvetisti esim. kaikille. En olisi selvinnyt lauantaista ilman mammoja ja juttelevaisia ihmisiä ja ystäviä, jotka pyyhkivät kyyneleitä ja juottivat minulle mehua kun omat käsivarteni eivät siihen taipuneet. Onnea aivan himputisti myös muille sijoittuneille, olitte aivan huikaisevia ja todellakin ansaitsette pokaalinne. Samaten peukutuksia muillekin osallistujille, kun menitte kisaamaan. Tämä on nyt vissin semmoinen nolo kiitospuhe, mutta olkoon. Olen aika onnellinen. Ja samalla poden huonoa omatuntoa siitä, että fiilistelen tästä. Voisin olla vaan hiljaa ja myhäillä itsekseni, mutta kun ei perkele miten voi ottaa sydämestä tämmöinen ihmiselle, joka on aina epävarma puvuistaan ja kisaa ainoastaan silloin, kun tuntuu, että sillä on JOKU mahdollisuus sijoittua. Eli vain kahdella puvullani. Mutta siitä nyt hys. Nyt olen onnellinen ja myönnän itselleni, että teinpähän jonkun kivan puvun nyt. Etenkin, kun tuomareilta pyytämääni pukupalautteeseen vastattiin niin sydänjuuria myöten pakahduttavasti, etten kestä.

Ja ei, en valitettavasti ole vielä vuosiin valmis osallistumaan Nordic Cosplayhin, EuroCosplayhin tai World Cosplay Summitiin.

Niin ja ai kamala miten paljon onnea Ilonalle ja Hootille WCS-edustuspaikasta!

---

Sunnuntaina oli sitten lähinnä vain lisää kuvaamista. Jälleen kuvaajana Kifia ja jälkikäsittely allekirjoittaneelta.

Maiju = Fenris = aksjdhaskjhfkjsdhg ♥

Myöhemmin loppupäivästä menimme Maijun ja Lilyn kanssa seuraamaan NCC-, Esitys-ja Nettipukukisaa, joista kahdesta ensimmäisestä itse hieman yllätyin positiivisesti. Omia suosikkejani olivat mm. Zeron Atelier Meruru -esitys (esitys oli herttainen, juoni selkeän ytimekäs ja pidin myös siitä ajatuksesta, että yleisön osallistuminen taputuksiin vaikuttaisi alkemian lopputulokseen) ja Final Fantasy X:sta tutun Yunan tanssi (sulavaliikkeinen ja uskollinen hahmolle, tanssi näytti siltä kuin pitääkin). En päättäjäisissä ollut, mutta ymmärsin, että Zero ainakin sai pystin hyppysiinsä, onnea siis siitä, sekä karsintojen toisellekin sijoittuneelle!

Yleisöön en todellakaan tosin ollut tyytyväinen kisojen osalta. En menetä hermojani, jos joku satunnainen yksi huutaa lavalle jotain tarkoittaen hyvää, vaikkei se tee tilanteesta juuri vähemmän töykeää, mutta kun koko sali huutelee mammoille veren siivoamisesta, minulla kiehuu. Mammat tekevät työnsä ja sille on turha urputtaa. Tilanne yritetään hoitaa parhain päin ja lattiaan jämähtänyt tekoveri ei ole mitään mukavaa siivottavaa jälkikäteen. Tuskin kukaan kisaajista kaipaa ylimääräistä verta jalkoihinsa, ties vaikka siihen liukastuisikin. Puhumattakaan siitä, millaisessa kunnossa Tampere-talon tulisi olla conin jälkeenkin. Kisaajille on todella epämukavaa ja hermoja raastavaa tulla lavalle, kun eivät tiedä, mitä yleisöstä huudellaan. Heitä varmasti jännittää, eikä huutelu tee tilanteesta yhtään helpompaa. Ja hei nyt oikeasti, se joka huusi esityksen alkaessa salin ollessa pimeänä:”Soittakaa Paranoid!”, sietäisit hävetä. Ja sinä/te, jo(t)ka buuasit(te), ette ole edes sen arvoisia. (Kyllä, sanoin tuon nyt tosissani ja sormeani kuvitteellisesti kukkahattutätimäisesti heristellen.) Kisan tulisi olla mukava kokemus niin yleisölle kuin kisaajillekin. Kunnioitus ei ole mikään turha sana. Menkää itseenne.

Loppujen lopuksi aivan hirveän mukava con. Meni nopeasti ohi. Surkeus, että kisaajanumeroläpyskäni jäi (oletettavasti) jonnekin päin bäkkäriä. Jos joku siellä pyörineistä sattui sen jonnekin talteen ottamaan (tuskin), olisin iloinen, jos sen vielä saisin. Ei elämä missään nimessä toki ilman sitä lopu, mutta sopii sitä aina yrittää. :D

Olen itse ilmeisesti menossa Fanfestiin, tuskin kuitenkaan missään casualimpaa kummemmassa puvussa. Oletan, että aiemmissa blogimerkinnöissäni kommentoineen kanssa erinäiset W.I.T.C.H.-suunnitelmat voisivat kuitenkin pitää kutinsa?