Tracon 9, huhhei vipinää!

Hei hei hei, mitäs mitäs mitäs? Blogini lukijalistalle on pamahtanut 200. lukija! Vastahan siinä oli 100! Kiitos siis tästä! Mutta niin, joka tapauksessa. Traconin viikonlopusta on nyt saatu toivuttua ihan tarpeeksi, ja vaikkei olisikaan, pakko sitä nyt on jossain välissä saada aikaiseksi suoltaa raportti ulos. Miksei siis nyt?

Pari kuukautta ennen Traconia olin vielä siinä ajatuksessa, että lähtisin Traconiin Talilla (Mass Effect), mutta ihan rehellisyyden ja henkisen hyvinvointini nimissä päätin jättää puvun tekemisen sikseen toistaiseksi. Liikaa hommia, liikaa ahdistusta, liikaa kaikkea oli koko vuosi ollut täynnä siihen saakka ja olihan sitä nyt pakko saada joskus levätäkin. Minun oli ollut tarkoitus pitää Talia koko viikonlopun ajan päällä, sillä se olisi ollut taas niitä pukuja, jotka vievät niin paljon aikaa ja vaivaa, ettei niitä tohtisi jättää vain yhdelle päivälle. Lisäksi Tali olisi sopinut hyvin työtehtäviin lauantaille helpon liikkuvuuden vuoksi ja se olisi ollut juuri passeli puku sunnuntain Cosplay Tour Europen haastatteluun. Pähkäilin luopumiseni jälkeen myöhemmin potentiaalisia työhön sopivia pukuja ja keksin lopula Chelin (Tie El Doradoon), joka oli ollut cosplay-listallani jo vuosia. Mainitsin asiasta Kizzylle, joka oli cossannut Tuliota aiemmin ja joka innostui myös ajatuksesta. Syntyi paricosplay, johon myöhemmin liittyi Elina Miguelina. Jee! Simppelit puvut eivät juuri yleensä minua kummemmin kiehdo, mitä nyt ne valmistuvat nopeasti, mutta Chelin tekemisestä nautin ihan hirveästi. Sain kokeilla uusia juttuja, kuten lehtikultaamista! Lehtikullatut korvakorut olivat kuitenkin valmistuttuaan mieleeni turhan rustiikkisen oloiset, joten päätin kokeilla maalaamista. Ostin pari erilaista kultamaalia ja sitä taas oppi, millainen maali toimii minkäkinlaisen kultaiseen lopputuloksen saamiseksi. :D

No ne näyttivät superkivoilta aluksi, mutta pakollisen pintaviimeistelyn
jälkeen kaikki pienet eläväiset kohdat pinnassa tulivat ikävästi näkyviin. Sain myöhemmin
maalaamalla kuitenkin aika lähelle samanlaiset.

Koska olin päässyt käyttämään Flemethiäni (Dragon Age II) vain kerran ja koska olin käyttänyt siihen niin paljon aikaa ja vaivaa, oli mielestäni sen aika löytää tiensä taas päivänvaloon. Niinpä päätin napata puvun mukaan sunnuntaita varten! ...Mikä puolestaan teki matkustamisesta uuden ongelman. :D Flemethissä on niin paljon varovasti kannettavia asioita, etten millään olisi kyennyt kantamaan niitä yksin julkisissa kulkuvälineissä. Piti siis huudella tovi, josko joku olisi suuntaamassa autolla pääkaupunkiseudulta Tampereelle. Kyyti onneksi löytyi, joskin minä olin sitten se henkilöauton tilan ahtaaksi tekevä viides matkustaja. No, tulipahan ainakin kaikille halvat bensat!

Alustavana ajatuksena ja toiveena minulla oli ollut mennä kuuntelemaan Final Symphony -pelimusiikkikonserttia, mutta aikataulujen tarkentuessa lähempänä coniviikonloppua muiden autokyytiläisten kanssa punnitsin ajatusta uudemman kerran. Kun sitten viimein tajusin, että konsertti ei koske sekalaista kööriä pelikappaleita, vaan ainoastaan Final Fantasyn musiikkia, ei minun enää juuri tehnytkään mieli paikalle perjantaina. En henkilökohtaisesti ole FF-pelien suurin ystävä. Tunnesiteitä löytyy kyllä muutamaan peliin, mutta ne ovat itselleni pelisarjana aivan liian hidastempoisia, jotta jaksaisin tahkota ne mielenkiinnolla läpi alusta loppuun. Tykkään mieluummin katsoa, kun joku toinen pelaa niitä. (Mutta Helsinkiin tulee tänä vuonna ihan kunnon pelimusiikkikonsertti, enkä ehkä kestä! ;A;) Lähtöpäivä kului siis itseäni itseruskettavalla hinkaten ja odotellen, että mokoma kuivuisi. Olin päätynyt Chelin kanssa itseruskettavaan meikkien sijaan, mikä osoittautui äärimmäisen hyväksi päätökseksi. Toki kuivumista piti odotella aika pitkään (ja pe-la yönä hikoilin osan ylimääräiseksi jääneestä aineesta lakanoihin, hups), mutta rusketuksesta tuli luonnollinen ja tasainen, enkä myöskään sotkenut paikkoja tai muita cossaajia! Illemmalla minut noukittiin kotiovelta pikkuiseen autoon ja köröttelimme kaikessa rauhassa Tampereelle polvet kurkussa ahtaasti, mutta sopuisasti kuin sardiinit säilyketölkissä konsanaan!

Taisi olla ensimmäinen kerta, kun majoittauduin coniviikonloppuni ajan ihan kunnon hotellissa (Omena-hotellia ja sen hyttihuoneita ja omatoimipalvelua ei voi laskea). Oli jotenkin kamalan eksoottista olla tekemisissä respan kanssa ja saapua huoneeseen, joka oli oikeasti kunnon kokoinen mukavilla pehmeillä sängyillä ja tilavalla kauniisti sisustetulla kylpyhuoneella. Olihan hinta vähän kirpaiseva, 85 euroa (per naama) viikonlopulta totutun ~30 euron (per naama) sijaan, mutta hyvä seura, aamupala ja niin nätti sisustus sekä tilavuus kyllä paikkasivat aika kivasti. Suosittelen Sokos Hotel Villaa.

--

Lauantai oli ehkä hektisin conikokemukseni sitten herra ties milloin. Edes mitkään omat kisahärdellit eivät ole tuntuneet missään tämän rinnalla. Saavuin Tampere-talolle jo vähän jälkeen klo 9 valmiina päivän cosplayhommiin. Minulle oli määrätty puolet WCS-kisaajista mammattaviksi. Olin ollut tästä tiedosta jo sen viikkoja aiemmin saatuani vallan jännittynyt, sillä huhhei, iso kisa. Olin toki aiemmin mammannut kisoissa, joissa on mukana myös esitys, mutta tästä tuli niin erilaiset vibat jo heti aamusta. Puolet omista mammattavistani kisapareista kuitenkin oli perunut ja sovimme Juuson, toisen WCS-mamman papan kanssa, että ottaisin häneltä hoidettavakseni vielä yhden parin, jolloin saisimme tasattua vastuuta. Olin heti aamusta intopinkeänä halukas auttelemaan ja odottelinkin, milloin ensimmäiset kisailmoittautujat saapuisivat paikalle. Vaan mikä oli erilaista tällä kertaa, oli se, etten kokenut itseäni kisaajille juuri tarpeelliseksi. Kaikki tuntuivat tietävän pukkarin sijainnin, he tunsivat aikataulunsa hyvin, kukaan ei tarvinnut mitään. Sehän oli hirveän hienoa, mutta olin niin hämmentynyt! :D Ehkä tämän takia minulle jäi vähän sellainen olo, etten ollut kovin paljon hyödyksi mammana. Ehkä olinkin vaan huono. Koitan olla ajattelematta liikaa.

Viimeistään kisaajien lavaharjoituksissa minulla oli oikeasti kiire. Tuntui, että piti olla kolmessa paikassa samaan aikaan ja kyvykäs auttamaan ihan missä tahansa toivottiinkin. (Melkein) kaikilla kisaajilla tuntui olevan paljon lavasteita ja proppeja ja välillä oli pieni työ koittaa muistaa kaikkien lavasteiden paikkoja ja suuntia ja milloin mitäkin piti pidellä kädessä, jotta kisaaja saisi noudettua sen esityksen aikana. Aikataulu oli hurjan tiukka. En ollut ehtinyt syödä vielä muuta kuin todella kevyen aamupalan (yleensä en syö sitäkään, joten jotain edistystä sentään), enkä ehtinyt harjoitusten jälkeenkään. Tässä vaiheessa kuitenkin pakko sanoa, että päivän aikana bäkkärillä oikeasti huomasi, miten Pukukilpailun puute vaikutti backstagella: koko ajan oli rauhallista, ei kovaa puheensorinaa, aina tilaa liikkua. Kisaajat vaikuttivat paljon rauhallisemmilta noin yleisesti kuin mitä itse olen tottunut aiempina vuosina näkemään. Tämä oli siis ehdottomasti mielestäni parannus edelliseen.

Pian sitä piti jo valmistautua itse kilpailuun. Bäkkärillä häärittiin ja pyörittiin ja mammat järkkäilivät lavasteita toimivaan järjestykseen bäkkärille, jotta ne saataisiin sujuvassa järjestyksessä lavalle ja pois. Mammailun ohella olin lupautunut Yokille pika-assariksi lavalle osaksi hänen juontoaan, mikä jostain syystä itseasiassa jännitti vähän. Lavalla molemmat taisivat yllättyä yllättävistä taustamusiikin iskuista. Oli aivan sattumaa, että meidän eleemme osuivat kohdilleen ihan just eikä melkein musiikin kanssa. Illalla sitten kuultiinkin sitä huvittunutta ihmetystä, että kuinka monta kertaa me oikein olimme harjoitelleet. Niin, ei kertaakaan.

Kuva © Nyymix

Illan toinen kuningashetki oli ehkä parasta Elinalle, Kizzylle ja minulle, kun pääsimme viipottamaan lavalle pieneksi välikevennykseksi. Osin siksi, ettei meistä kukaan ollut päässyt katsastamaan muuta conia laisinkaan ja oli kiva irroittautua töistä hetkeksi ryhmäillen. Samalla pääsi näyttämään niille yleisössä istuville kavereille, että hei, kyllä me ollaan täällä ryhmänä, vaikkei ollakaan näytty noin muuten. Ja meistä kaikki ehkä tykkää huomiostakin. Henkilökohtaisesti kyllä mietin vähän, että onko tämä nyt ihan tarpeellista ja mitäs jos tämä on enemmän ärsyttävää kuin hauskaa, mutta kyllä sieltä yleisöstä naurahduksia kuului sen verran, että sain rauhoitettua liikaa ajattelevan mieleni. Lisäksi tempaus oli niin lyhyt ja nopea, että jos siitä joku suivaantui, niin se on sitten voi voi. Meillä oli ainakin hauskaa! :D

Mitä täällä tapahtuuu-
Kuva © Yaci

Kisa sujui hurjan hyvin ja hihhei, olin kauhean pakahtumaisillani kaikista esityksistä. Onnea huisisti siis erityisesti Rullarinkelille ja Malicionnalle Suomen edustuspaikasta World Cosplay Summitin finaalissa 2015! Olen niin onnellinen, että vihdoin koitti teidän vuoronne! Te niin ansaitsette!

Kilpailujen jälkeen pääsimme viimein haukkaamaan vähän happea muualla Tampere-talossa ja Sorsapuistossa. Koska syyskuinen ulkoilma ja Tampere-talon lattia saattaisivat olla kovin kylmät ja koska kaikilla tuntui olevan flunssa tai orastava conirutto, olin varautunut todennäköiseen coniruttoon. No, olihan minulla vähän vilakka, mutta se ei ollut mitään verrattuna aivan hyytäviin jalkakipuihin. En oikeasti ollut tajunnutkaan, miten paljon pahempi voi olla seisoa koko päivä paljaiden jalkojen päällä verrattuna kenkiin. Kyllähän se käy järkeen kun miettii, että keho on koko painollaan jatkuvasti luun päällä vasten kivilattiaa vailla kevennystä, kun taas kengissä löytyy vähän joustoa ja mahdollisesti tukevaa muotoilua. Kyllä se kivun määrä silti oikeasti yllätti.

Emme siis ehtineet missään vaiheessa päivää saada aikaiseksi edes pikaphotoshoottia, joten laadukkaammat kuvat jäivät nyt kokonaan saamatta. Olemme kuitenkin paremmalla ajalla järjestämässä photoshoottia ihan vaikka conien ulkopuolellakin, mutta siitä, onko tämä tapahtuva vielä ennen kylmempiä säitä vai vasta ensi kesänä, ei ole tietoa.

Ja vaikka meistä otettiin paljon kuvia niinkin lyhyessä ajassa,
tämä on ainut, joka on löytynyt.
Kuva © Narbelethen

--

Toisin kuin lauantai, sunnuntai oli varsin leppoisa. Olin lupautunut Cosplay Tour Europelle haastateltavaksi ja kuvattavaksi ja tälle oli sovittu aika sunnuntain aamupäivän puolelta. Olin Chelin jäljiltä yhä aivan liian ruskettunut, vaikka aika hyvin olinkin ihoani edellisenä iltana suihkussa saanut hinkattua vaaleammaksi. Olin laittanut kasvoihini vain yhden kerroksen itseruskettavaa, joten vähän harmitti, ettei lähtenyt kunnolla irti, mutta sitä suuremmalla syyllä olin myös entistä vaikuttuneempi kyseisen mömmön laadusta. No, eipä se ollut mitään, mitä ei Photoshopissa olisi voinut pelastaa. :D Joka tapauksessa! Costourin tytöt olivat huisin sympaattisia ja heidän kanssaan tuli helposti juttuun. Olin etukäteen vähän jännännyt miittiä, sillä en tuntenut heistä ketään (paitsi moikkailutasolla Petran). Olin kuitenkin jännännyt ihan turhaan ja koko homma sujui enemmän tai vähemmän hekotellen asiallisen toiminnan lomassa. En ole noin muuten ollut mitenkään mukana Costourin toiminnassa, mutta kun tytöt kertoivat, että olin heidän viimeinen haastateltavansa, tuli jotenkin välittömästi sellainen haikea ja ylpeä olo siitä, mitä kaikkea he olivat siihen mennessä tehneet ja niin pitkän aikaa. Niin hienoa!

Myöhemmin vapaalla jalalla kysäisin Jesmolta, josko hänellä liikenisi aikaa Flemethin kuvaamiselle. Olin edellisestä vuodesta viisastuneena tehnyt pukuun pieniä muutoksia, esimerkiksi kyynärvarsien armoreihin muuttamalla taitoksen kulmaa, mikä mahdollisti käsivarsien taivuttamisen paremmin. Oloni oli mukavampi ja kuviakin varten kykenin poseeraamaan vapaammin, kun kädet sai nostettua korkeammalle eikä vain jonnekin reiden tuntumille. Sain raavittua nenäänikin! Jesmo siis otti kuvat ja minä jälkikäsittelin.

Puku ei ollut päälläni loppujen lopuksi kamalan pitkään, joku viitisen tuntia kaiketi vain, ja sitäkin vähemmän pyörin Tampere-talolla missään nähtävissä. Vietin taas isomman osan ajastani bäkkärillä, missä oli kiva jutustella NCC- ja Esityskisaajien kanssa. Katsoin molemmat kilpailut itsekseni ja leukani putosi lattiaan Esityskisan ensimmäisen esityksen kohdalla. En ollut ikinä nähnyt vastaavaa lavaläsnäoloa ja rohkeaa liikkumista, kuin mitä Death Noten pari teki. Heistä näki, että he viihtyvät lavalla ja rehellisesti sanottuna olin valmis laittamaan päänikin pantiksi siitä, että he, tai ainakin toinen heistä, olisi saanut ihan koulutustakin näyttelijäntyöhön. Jälkikäteen kuulin olleeni oikeassa, mutta se ei silti vähennä ollenkaan mielipidettäni siitä, että ihan oikeasti Suomi tarvitsee tällaista eläytymistä ja käsitystä siitä kuinka lavalla ollaan. Ei mitään pientä haahuilua vaan selkeää rytmiä ja jokaiselle liikkeelle ja suunnalle on jokin tarkoitus. En välttämättä ole se paras mahdollinen totuuden torvi omien esiintymiskokemuksieni puolesta, sillä no, en viihdy samalla tavalla esiintyjänä kuin puvuntekijänä ja mallina. Mutta on sitä nyt hyvänen aika tullut katsottua etenkin opiskelun nojalla hirveän läheltä näyttelijöitä ja heidän työtään. Ja rehellisesti sanottuna, ei tuollaisen taidon erottamiseenkaan mitään koulutusta tarvita. Nämä ihmiset vaan vetivät täysillä. Tässä huomaa taas sen, että ei lavalla aina tarvita lavasteita, kun vain läsnäolo ja energia riittävät. Voitto meni siis minusta ihan oikeaan osoitteeseen!

Ja Reggylle hirveästi onnea Nordic Cosplay Championship -edustuspaikasta Suomen tiimissä! Ethän sinä mitään taukoja pitele, vaikka toisin saatoitkin vähän uhota!

Kilpailujen jälkeen kävin vaihtamassa vaatteet ja pakkaamassa kamat kasaan kotimatkaa varten. Jännä kyllä, vaikka autoon oli kuulemma otettu vain lisää tavaraa mukaan, oli autossa nyt paljon tilavampi istua! Noituutta! Illalla väsytti aika tosi paljon ja tuntui, että saattaisi se coniruttokin tehdä tuloaan. Vaan kas, tässä istun jo perjantain puolella, eikä coniruttoa kuulu vieläkään. Saatoin pelastua! Tälle vuodelle taitaa conit ja muut cosplay-menot olla jo ohi ja seuraavana vuorossa olisi Yukicon, jonne on suunnitteilla jotain ihan hirveän kivaa ja uutta ja ihanaa ja isoa! Jau!