Cosvision, eli itkuviikonloppu

Puuh, olipahan uuvuttava viikonloppu! Cosvisionista asiaa pukkaa! Muisti on näin torstaina jo hämärtynyt tuskastuttavankin paljon, joten toivottavasti tästä nyt joku teksti tulee. Merkinnän kuvat on ottanut Maiju ja jälkikäsittelystä olen huolehtinut minä, ellei toisin mainita.

Cosvisioniin liittyvät valmistelut alkoivat oikeastaan kunnolla jo Desucon Frostbitessa. Olin jo vuoden 2013 Animeconissa lupautunut Mirolle Hall Cosplay -tuomariston puheenjohtajaksi Cosvisioniin ja valinnut hänen kanssaan muita tuomareita. Minulta vedettiin kuitenkin matto aika tehokkaasti alta Frostbitessa tänä talvena, kun Miro ilmoitti, etten olisikaan tuomari vaan kutsuttu kilpailemaan yhdeksän supertaidokkaan cossaajan kanssa kutsuvieraskilpailuun. Kutsu oli ihan hillitön kunnia, koska en vain käsitä tai osaa mieltää itseäni sellaisen porukan keskelle sopivaksi. Olin myös hämmentynyt, sillä olin ennen kutsuani kuvitellut, että lavalla olisi maailmalla arvokisoissa edustaneita harrastajia, mutta kisan kriteerinä oli kuulemma nimen omaan se, ettei kisaaja ollut saanut edustaa arvokisoissa. Valinta perustui siihen, että oli joskus voittanut kotikentän kisoissa. Olin odottanut konkareiden välistä kilpailua, mutta ei mielestäni ollut huono formaatti tämäkään. Vielä kyllä odotan sitä päivää, kun arvokisaedustajatkin pääsisivät ottamaan mittaa toisistaan, keh. Itse Cosvisionin pukuvalinnasta ja puvun työstöstä kerron tarkemmin myöhemmin toisessa blogitekstissä, mutta kerrottakoon, että hahmokseni valikoitui Ellen PS3-pelistä Folklore.

Toisin kuin yleensä, lähdimme autoporukkamme kanssa liikkeelle vasta tapahtuma-aamuna edellisillan sijaan. Minulla riitti puvun kanssa tekemistä aina lauantai-aamuun saakka, ja sain nukuttua valehtelematta vaivaiset puoli tuntia ennen kuin piti nousta ja pakata auto matkaan. Sain kuitenkin sentään puvun valmiiksi ja luvan nukkua autossa, joskin suoriuduin erityisesti jälkimmäisestä heikosti. Myös Elina ja Maiju olivat nihkeiden yöunien varassa ja sääliksi kyllä kävi, kun Maiju joutui katsomaan kahta tuhisevaa matkustajaa kykenemättä itse samaan ratin ja polkimien vuoksi.

Perille päästiin yllättävän sukkelasti ja Turun päässä suuntana oli suoraan pukuhuone, jossa vastassa olivat kutsuvieraskisan osallistujat. Olin jo hyväksynyt, etten tulisi kisassa edes sijoittumaan, mutta kaikkien pukujen näkeminen teki siitä uskosta entistä vahvemman. Minua ei kuitenkaan jännittänyt siinä vaiheessa niin yhtään ja lähinnä ihastelin mitä muut olivat saaneet kasaan lyhyen varoitusajan aikana. Pukuni näin päälläni ensimmäistä kertaa vasta pukuhuoneessa. Koko puvuntekoprosessin aikana oli tuntunut siltä, että käsistäni syntyy vain paskaa (pahoittelen sanavalintaa) ja olin pukuhuoneen peilin edessä oikeastaan yhä samaa mieltä, joskin vähenevissä määrin kuin prosessin aikana. Puvussa oli ollut hirvittävästi työtä ja joitakin minulle uusia asioita, joista tiesin kuinka niiden haluaisin olevan, mutta joita ei mitenkään saanut haluamaani muotoon. Kokonaisuus näytti kuitenkin loppupeleissä siltä miltä pitikin ja kykenin ottamaan kehut vastaan vilpittömästi, mutta en kuitenkaan aivan hyväksynyt näkemääni. No jaa, ei sen väliä, koska en kuitenkaan tulisi sijoittumaan. Koska uskoin vakaasti näin, ei minua tuleva kisa jännittänyt oikeastaan koko päivänä enkä jaksanut liioin ahdistua siitä, etten ollut kertaakaan harjoitellut esitystä.

Pukuhuoneista siirryin tuomarointiin, jossa istuivat Irtsa, Shufu ja Maiju. Koska olen tuntenut Maijun pitkään ja cosplay-skenessä kunnioitan tyyppiä harrastajana enemmän kuin ketään muuta, olin tuomaroinnista etukäteen hirveän ahdistunut ja vältin katsomasta kyseistä henkilöä itse syynäystilanteessa. (Pahoittelen siis, Irtsa, tiivistä katsekontaktia kanssasi. :D) Vaikka olin pukuuni tyytymätön, jäi tuomarionnista hyvä mieli. Tuomarointi meni loppupeleissä todella mukavasti ja kuiten yleensä, erittäin lämminhenkisesti. Tuomaroinnin jälkeen oli vuorossa pakolliset kisaajakuvat, jonka jälkeen pääsin vapaalle odottamaan lavaharjoituksia.

Lavaharjoitukset menivät aivan päin prinkkalaa. Suuri osa ajasta meni siihen, että katsoimme läpi valot ja itse vedon ehdin tehdä vain kerran. Elina auttoi hurjasti sermin takana, mutta Ellenin pitkä letti oli aivan hirveä ongelma vaatteiden vaihdossa. Letti kun jäi aina kiinni joko takin vetoketjuun tai sen alla olevan sinisen paidan tarranauhoihin, kun vaatteita riisuttiin. Tämän vuoksi harjoituksista onneksi viisastuneena päädyimme siihen, että letti oli pakko laittaa vaatteiden alle piiloon. En kuitenkaan niin kovin olisi selin yleisöön, että tuo olisi mitenkään kummemmin haitannut. Vaihdossa tuli silti hirveä kiire enkä ehtinyt iskuihini kiinni. Harjoituksissa jäi kokeilematta ihan liian monta asiaa, joiden kuitenkin tuli olla mukana itse esityksessä. Kuten olin arvellut, esitys tulisi menemään siis osin improvisaatiolla. Hah. Hah.

Ennen itse kilpailua oli aikaa melko lyhyesti. Ehdin kerrata ääninauhan repliikit ja katsoa äänen perusteella, missä kohti tuli nyökätä taustavideon vuorosanalle: ”You want to see your mother, hmm?” Tiesin, että itse lavalla esitys menisi paljon ns. turhaksi seisoskeluksi, sillä en ollut ehtinyt harjoitella ja esiintymiskertani oli ensimmäinen koskaan. Lisäksi maagisen takin saaminen napitettua olisi ihan tuurista kiinni, sillä en ehtisi sermin takaa pois yhtään sen nopeammin, vaikka tarkoitus olisi ollut. Tauon jälkeen oli siirryttävä odottamaan jonoon omaa esiintymisvuoroa lavan taakse. Olisin halunnut esiintyä ensimmäisten joukossa. En ollut halunnut nähdä muiden harjoituksia, sillä pelkäsin sen vaikuttavan hermoihini turhaan. En ollut syönyt mitään koko päivänä ja unta nupissa oli tosiaan tallessa vain puolen tunnin verran plus kämäistä pilkkimistä autossa. Aikaisempien kisakokemuksieni myötä tällaisen energialatingin surkeiden voimien perusteella voisin olla lattialla tajuttomana koska tahansa, mikäli alkaisin jännittää yhtään. Sen sijaan, että olisin ollut jonossa ensimmäisenä, olin toiseksi viimeisenä ja jouduin kuuntelemaan muiden esitysnauhoja ja yleisön taputtelua. Olen ehkä onnellisin ikinä siitä, että Elina olisi kanssani bäkkärillä ja lavalla, sillä en varmastikaan olisi pysynyt tolpillani samalla tavalla kuin hänen kanssaan. Ensimmäisessä kisassani pyörryin juuri ennen tuomarointia, toisen kisan ajan jännitin niin paljon, että pimeä vintti oli silloinkin lähellä. Tällä kertaa pysyin pääosin rauhallisena, mutta vahvoja jännitysaaltoja kuitenkin tuli. Liekö vaikuttajana ollut aikaisempi kisakokemus, kylmä juomavesi, Elinan seura vai kaikki kolme, pystyin melko hyvin hillitsemään ja skarppaamaan itseni yli jännityskohtauksista.

Kun vuoroni tuli ja oli aika siirtyä lavalle, sain vielä viimeisen ahdistuskohtauksen, joka kesti aina siihen saakka kunnes valot ja musiikki lähtivät päälle. Esityksen alettua kaikki jännitys kuitenkin yllättäen hävisi kokonaan. En ole koskaan kokenut vastaavaa. Pukukisoissa, joissa kävellään lavan etuosaan, annetaan pari poseerausta ja kävellään pois, minua on jännittänyt aina ihan koko ajan ja vapisen kuin haavanlehti. Mutta haha, Cosvisionin esitys meni juuri niin päin pyllyä kuin olin aavistellutkin. Elina suoriutui tehtävästään toivotusti, mutta omassa suorituksessani olisi ollut hirveästi parantamisen varaa. No, eipä sen väliä. Ekaksi esityssuorituksekseni ihan tarpeeksi okei. Tietääpähän tulevia kisoja varten, mihin keskittyy enemmän ja mihin vähemmän.

Kuva © Daniel Hagelberg

Joka tapauksessa kisasta napsahtikin yllättäen toinen sija aivan naurettavan pienellä piste-erolla, mikä on ihan pöyristyttävää. En oikeasti ollenkaan ajatellut, että voisin päästä edes kolmanneksi, mutta että toiseksi ja noin lähelle ensimmäistä sijaa? Mitä? Olen tähän mennessä itkenyt kaikissa kisoissa, eikä tämäkään kerta ollut poikkeus. Olen kilpaillut kolmasti (okei, neljästi, mutta viime kerta suoritettiin nettiäänestyksellä ja kyseessä oli ryhmä-cosplay) enkä usko, että se itkeskely siitä ihan lähiaikoina helpottaa, vaikka kokemusta karttuisikin. Kuulin pikkulinnulta, että joku oli yleisössä ihan ääneen ihmetellyt, että mikä siinä nyt voi muka itkettää, kun eihän siinä ole mitään ihmeellistä. Voi kyllä siinä on. Minulle pukujen teko ja kehittymen on hengessä ja veressä. Teen niiden eteen työtä aivan hirveästi, sillä minulle on tärkeää kehittää itseäni ja osaamistani. Olen sen vuoksi myös aivan tautisen epävarma siitä, olenko saavuttanut omat tavoitteeni ja mieluusti onnistumisen toivoisi näkyvän ulospäin. Kun kilpailuissa kaikkien pelkojen ja epävarmuuden tunteiden päälle saakin tunnustusta, on se niin hirveän suuri huojennus ja palkinto kaikista niistä helvetin monista tunneista, viikoista, kuukauisista, vähiin jätetyistä unista ja ruoasta, jotka on siihen kaikkeen kuluttanut. Sitä on ollut niin sisällä siinä tekemisessä, että kaikki muu ympäriltä unohtuu. Että joo, kyllä se oikeasti tuntuu joltain. Minun pukuni eivät synny hetkessä. Ne syntyvät ajan kanssa, päättäväsyydellä ja pitkäjänteisyydellä, virheillä ja niistä oppimalla. Moni harrastaja kokee samoin ja tunnustus tuntuu aina hyvältä, oli kyseessä kuka tahansa, ja kukin reagoi tähän omalla tavallaan. Itku ei ole synti, vaan merkki siitä, että välittää ja on mukana jossain, joka on itselleen tärkeää. Se, ettei itke, ei puolestaan ole osoitus siitä, ettei kiinnosta. Kuten sanottu, kukin reagoi omalla tavallaan. Antakaa ihmisten nauttia siitä. ♥

Kuva © Nyymix

Kiitos kaikille onnittelijoille kisan jälkeen ja isot onnittelut omasta puolestani muille sijoittuneille, Hanskulle (3. sija, vas.) ja Rullarinkelille (1. sija, kesk.)! Muut kisaajat, olitte ihan huikeita ja kiitos, kun sain untuvikkona jakaa lavan kanssanne! ♥

Operaatio Fredrikin YouTube-tililtä löytyy video kaikkien kolmen sijoittuneiden esityksistä. Tässäpä siis se!

 

Olin kieltämättä aika pettynyt, kun kisaajat saivat mitalit (joissa ei lue sijoitusta :c) pokaalien sijaan sellaisesta kilpailusta Tavallaan toivoisin yhä, että kaikki voisivat vielä pytyt mitalien tilalle saada. Pokaali kun on aina pokaali ja olihan koko homma ollut ihan hirveää rääkkiä. Missä on mun pokaali tänne tänne tänne okei anteeksi olen kamala menen pois ää. :C
Mutta tavarasälä ja erityisesti lahjakortti ilahduttivat suuresti! Jee!

Ja eihän se itku loppunutkaan siihen, vaan jatkoin vielä pahemmin tuomarien palautteessa. Ihan kamalasti en palautetta ehtinyt saada, sillä itkubileet veti hyvin etusijan aikalailla kaikilta (pahoittelut tuomareille: olen ällöttävän liikuttava ja se tarttuu). Palaute oli kuitenkin odotetun mukaista. Puvun ja esityksen kokonaisuudessa pukuni oli se vahvempi osa, mikä oli henkilökohtaisesti mukava kuulla. Koska esiinnyin ensimmäistä kertaa ikinä ja harrastuksessa panostan henkilökohtaisesti nimenomaan pukuihin, olisi se ollut ehkä vähän isku vasten kasvoja, jos pukuni olisikin ollut se heikompi osa. Parannusehdotuksia sain loppujen lopuksi hyvin vähän, mikä oli aika tyrmistyttävää, kaikessa mukavuudessaan. Kaikista jo omassakin tiedossa olleista parannusideoista huolimatta palaute oli rakentava kokemus ja suosittelen sellaisen hyödyntämistä kaikille kisaajille aina kuin mahdollista.

Koska olin nukkunut ja syönyt säälittävästi ja kilpailukin vei mehut aika hyvin, päätin jättää photoshoottailun seuraavalle päivälle. Loppupäivä meni siis oikeastaan hotellille vyöryten, ruokaa metsästäen (Hesburgerin kautta kauppaan, josta ostin keksejä, mehua, karkkia ja pullaa... että silleen) ja illan Euroviisuja odottaen. Katsoimme pienen hotelliseurueeni kanssa oman esitykseni vielä läpi, sillä Elina ja minä emme olleet sitä kertaakaan nähneet erinäisistä syistä. Kiitokset Ninnulle esitykseni taltioimisesta! Oli todella outoa katsoa itseään liikkuvana kuvana, mihin en ollut tottunut, ja Elina taisi siihen tokaistakin, että näytän aivan pelihahmolta. Viisut alkoivat vihdoin, jee. Conchita oli oma ennakkosuosikkini ja johan lähti taas hanat auki, kun hän esiintyi ja eritoten, kun CONCHITA VOITTI. ;A; Itkin itseni uneen lauantaina silkkaa hyvää oloani.

---

Sunnuntai sujui vailla kummempaa ajanvietettä. Olin päättänyt pyhittää päivän lähinnä photoshoottaamiselle, ja siihen se oikeastaan menikin. Kävin kyllä katsomassa myös cosplay-kisat (ja nöön, Maija, oli ihana nähdä ja istua vieressäsi ♥ Miina, jos luet tätä, olisi ollut ihana nähdä sinuakin ♥), Cosvisionin jälkeen olen kuullut monilta, että olisivat halunneet tulla sanomaan moi, mutteivat jostain syystä kuitenkaan olleet uskaltaneet. Kiltit ihanat, tulkaa juttelemaan! ;A; En syö tai edes pure ketään (enkä edes heitä tähän sitä läppää mahdollisen purennan voimakkuudesta) ja minusta on vain ihanaa, jos minulle tullaan löpisemään! Sunnuntaina kuitenkin jokunen uskaltautui, mikä oli hirveän mukavaa ja olen siitä kiitollinen. Yksi sunnuntain kohokohdista olikin, kun Kairi, tapahtuman kunniavieras, avasi sanallisen arkkunsa ja kävi ilmi, että hän tunsi pukujani. Bryy, ei pieni ihminen kestä!

Kuva © AG

Kotimatka tapahtui lähes yhtä väsyneissä meiningeissä kuin matka Turkuun päin, vaikkakin takapenkkimatkustajan tilalle tuli toinen pylly. Helsingissä tiputimme tavaraa ja Biitin pois kyydistä. Sydämeni sai ehkä vimeisen niitin ja puskin onnenkyyneliä silmistäni jälleen, kun bongasimme Maijun kanssa kaksi citykania vetämässä rallia pihalla keskenään uskomattoman kauan. Olenko ikinä kertonut, miten lähellä sydäntäni kanit minulla ovat? Enkö? No ihan perhanan lähellä.

Pilotiksi Cosvision tuntui kävijöille oikein antoisalta tapahtumalta ja sillä on mielestäni kaikki mahdollisuudet toimivaan ja suureen kasvuun. Kävijäkatoon olivat varmasti vaikuttamassa äitienpäivä, kenties Euroviisutkin, mutta ennen kaikkea Toukokuu, sillä monilla on valmistumiseen vaikuttavia kouluhommia. Sisäpuolelta katsottuna toki löytyi paljon paranneltavaa, mutta se menee kyllä ihan vain ensikertalaisuuden piikkiin. Tiedonkulussa olisin toivonut säntillisempää toimintaa ja tulevia kutsuvieraskisaajia ajatellen olenkin jo cosplay-vastaavalle esittänyt toiveeni, että kutsut lähtisivät vastaisuudessa liikkeelle vähintään puoli vuotta ennen tapahtumaa alle kolmen kuukauden sijaan. Kilpailijoilla on todennäköisesti niin töitä ja/tai koulua kuin muutakin elämää. Mahdollisimman aikainen tieto kutsusta olisi siis rikkaus, jotta kisaajilla olisi aikaa pohtia ja tehdä rauhassa ja näin ollen tuoda kisoihin mukaan sitä tapahtuman toivomaa kovaa tasoa. Joka tapauksessa, kaiken kaikkiaan vallan muikea viikonloppu, josta on jäänyt jäljelle aivan valtaisia eksistentiaalisia pohdintoja omasta asemasta skenessä ja siitä, kuinka oikeasti harrastuksessa voi kehittyä ja yhyy kaikki on niin ihania en kestä menen pois moi.

Summary in English: Cosvision was almost a week ago and I had loads of fun. I took part in the cosplay contest for invited guests and won the 2nd prize! The weekend included lots and lots of happy tears.