lauantai 8. maaliskuuta 2014

Letuista ja /cgl/-lokeista

Tuli tuossa luettua Jesmon ja Ilonan henkilökohtaista ja pohtivaa tekstiä itsetunnosta ja ulkonäköpaineista sun muista vastaavista. Jesmon tekstin luettuani minulle tuli Ilonan tapaan sellainen tunne, että täytyisi saada kirjoitettua aiheesta omien kokemuksien ja tuntemuksien kautta, mutta syistä ja toisista koin, että menee minulla vähän liikaa ihon alle ruveta avoimesti kuuluttamaan oman pääni sisäisiä ulkonäköasioita, koska koen ne oikeasti aroiksi aiheiksi. Myöhemmin Ilonan tekstin luettuani kynnys tuntui laskevan sitten sen verran, että ehkä tästä nyt kehtaa sydänjuuriaan vuodattaa. Ainakaan en ole yksin tämän kanssa, vaan on tuollaisia ihanan vahvoja naisia, joilta saa voimia ja tukea oman pään sisäisille ristiriidoille ja peloille. Teksti on ennen kaikkea hyvin henkilökohtainen, joten trigger warning.

Kasvoin aika lailla siinä kuvitelmassa, että olen ihan okei tapaus ulkonäköni puolesta ja koko ala-aste taisi sujua sen kummemmin ulkonäköpaineista murehtimatta. Yläasteen aikoihin tilanne alkoi muuttua ja paikoin oli niitä sosiaalisen median höykyttämiä hetkiä, jolloin kuvittelin olevani epäsikiö, kun minulla oli vähän muita ikäisiäni tyttöjä leveämmät jalkapöydät. Minusta minulla oli turhan suuri nenä, aivan liian pienet korvat, iso takapuoli ja etenkin profiilini oli jotain aivan järkyttävää vahvan leukani ja pienen suuni vuoksi. Kuitenkin päällisin puolin tiesin sen, että olen aivan normaali tapaus ja että moni muukin ikäiseni mietti aivan samoja asioita. Välitin ulkonäöstäni aika paljon ja sen vuoksi meikkasin joka päivä kouluun koko yläasteen ajan. Viimeisien vuosien aikana aloin kiinnostumaan Japanista ja sen kulttuurista ja ulkonäköni alkoi saada voimakkaasti vaikutteita sieltä päin. Minua ei koskaan haukuttu tai kiusattu ulkonäköni puolesta, vaikka pukeuduin selvästi muita luokkalaisiani erikoisemmin (kissankorvahuppari, erikoisesti leikattu kampaus, kissansilmäpiilolinssit...), mistä olen tavattoman kiitollinen. Olen onnellinen, että kävin läpi tämän vaiheen, sillä sitä kautta tunnuin unohtaneen turhan kehontarkkailun. Nautin siitä, että olin erikoinen ja että erikoisuuteni ei johtunut ruumiinrakenteistani ja piirteistäni, vaan jännemmästä tavasta pukeutua.


Ei nyt näy jänniä vaatteita päällä, mutta tyytyväinen Yumi on tyytyväinen. (Kesä 2007)


Lukiossa löysin samanhenkisiä ihmisiä eikä erikoisuuteni ollut enää lainkaan erikoista. Löysin cosplayn jo ensimmäisenä opiskeluvuotenani ja nautin siitä seuran vuoksi. En välittänyt siitä, millaiset vaatteet tai mitä sukupuolta cossattava hahmo edusti. Pointti oli, että minulla oli hauskaa muiden kanssa ja pukeutuminen toi meitä yhteen. Minulla riitti pokkaa vaikka muille jakaa, mitä pukuvalintoihin tuli. En olisi hävennyt paljasta pintaa ja moni pukusuunnitelmista sitä sisältikin (joskin harvempi niistä toteutui). Muistan olleeni tyytyväinen itseeni ja se oli suuresti ympäristöni ja ystävieni ansiota. Seurustelin ensimmäistä kertaa vakavasti ja olin onnellinen sekä suhteessa että laajassa ystäväpiirissä. Kuulin usein kehuja ja ehdotuksia mahdollisista cossattavista hahmoista, ja monesti ehdotukset olivat Tsikuja isolla t:llä. Sen aikaiset lähimmät ystäväni olivat vahvasti sitä mieltä, että minulla oli hyvä kroppa ja uskoin siihen itsekin, vaikka, yllättävää kyllä, minulla oli noihin aikoihin enemmän massaa kuin mitä minulla on koko elämäni aikana ollut. En ole koskaan ollut ylipainoinen, mutta olin selkeästi nykyistä kehoani samanaikaisesti pehmeämpi ja lihaksikkaampi. Jäntevämpi.


Ei tuntunut moinen missään. (Animecon 2008)


Vuotta myöhemmin ensimmäinen vakava suhteeni tuli päätökseensä ja reagoin tilanteeseen voimakkaammin kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Itsetuntoni heitti häränpyllyn ja huolella. Podin voimakasta alakuloisuutta, joka myöhemmin äityi masennukseksi ja piittaamattomuudeksi. Tapani käsitellä alakuloa johti siihen, että unohdin tyystin syömisen enkä pistänyt suuhuni mitään viiteen viikkoon. Painoa tippui tuona aikana hyvin sutjakkaasti ja kävin alipainon puolella. Aloin tarkkailla painoani, mutten suinkaan siitä syystä, että olisin ollut huolissani, vaan siksi, että voisinko saada vielä enemmän pois. Paino oli pudonnut niin helposti, nopeasti ja huomaamatta, että olin päästänyt itseni anoreksian puolelle. Katsoessani peiliin näin makkaroita siellä missä niitä ei ollut ja aloin näännyttämään itseäni tietoisesti. Koitti lopulta se päivä, kun isäni avasi suunsa ja ilmaisi huolensa ja päättäväisyytensä, että touhuni oli loputtava. Hän pakotti minut syömään letun (:D), mikä oli ehkä vaikeinta mitä kykenin kuvittelemaan. Ruokaan tottumaton kehoni vastusti ankarasti, mutta itkua vääntäen sain kolme säälittävää haukkua alas, vaikka teko oksettikin. Kokemus oli yksi henkilökohtaisesti rankimmistani, mutta olen onnellinen siitä, että isäni teki mitä teki ja katkaisi kierteeni tehokkaasti. En koskaan joutunut sairaalaan asti ja pääsin perheeni ja ystäväpiirini tuella takaisin jaloilleni. Tarkkailin aluksi painoani inholla, kuinka se nousi pikkuhiljaa kilo kilolta, mutta lopulta minun oli pakko jättää tarkkailu pois. Niin helposti hävitetyt kilot tulivat väkisinkin takaisin ja sen tietoinen tarkkaileminen teki vain pahaa. Ennen kuin huomasinkaan, en enää välittänyt ja olin taas entisissä mitoissani, tyytyväisenä ja huolettomana. Vaikka en (mielestäni) koskaan näyttänyt ns. anorektisen laihalta, se ei tee sairautta olemattomaksi. Sairaus oli alkuvaiheissa, mutta olin silti saanut iskostettua päähäni sairauteen kuuluvia ajatustapoja ja toimintoja.


Kuukausi tai pari lettuepisodin jälkeen. Kiloja on jo ehditty kerätä takaisin. (Tsukicon 2009)
Kuva © alksndra


Kokemus on jättänyt jälkensä. Kiinnitän huomiota kehooni ja sen malliin sairautta edeltäviä aikoja huomattavasti enemmän ja nykyään olen todella tarkka siitä, minkä hahmon vermeet ylleni vedän. En ole cossannut miespuolisia hahmoja sitten syömishäiriökokemuksen, sillä mielestäni kehoni ei sovi maskuliinisempaan muottiin. Nykyään en, luojan kiitos, näe itseäni lihavana, vaan tämä ratkaisu johtuu siitä, että tunnen kroppani ja sen, että minulla on tiimalasivartalo. Tiedän olevani hoikka, tai vähintäänkin normaali kehoni mittojen puolesta, mutta yhä minulla on päähänpinttymiä kroppani kohdista, jotka ilmeisesti vain minä näen. Olin kauan sitä mieltä, että minulla on kauhean suuri pylly. Noihin aikoihin olin tekemässä Frania (Final Fantasy XII) ja jännäsin hirveästi hahmon takapuolta ja omani suhdetta siihen. Nekoconissa 2011 takapuoltani kehuttiin minulle useasti, mikä suorastaan tyrmistytti. Toki peppuni oli tyrkyllä ja kommentit olisivat voineet olla sen kaltaisia, että kommentoidaan koska se nyt on siinä, mutta jos omiin korviin kantautuu sellaista kuin: ”Voi kun minullakin olisi tuollainen takapuoli. Cossaisin itsekin tuollaisia hahmoja, jos voisin”, ei voi tuntua muulta kuin hyvältä (ja harmittavalta toki, että muilla oli tällaisia itseään aliarvioivia mielipiteitä). En ole eläissäni harrastanut säännöllistä liikuntaa, joten en vain ymmärrä, mistä olisin sen puhutun hyvän takapuolen saanut.


No onhan se nyt hyvä pylly kun jälkikäteen katsoo. (Tracon 2011)
Kuva © Jamfoot


Hyväksyin takapuoleni, mutta tilalle tuli uusi pakkomielle, jota en ollut huomioinut laisinkaan ennen peppuahdistusta, ja tämä pakkomielle on voimassa yhä tänäänkin. Tästä voin ehkä päätellä, että vaikka kuinka mielipiteeni epäkohdista todistettaisiin onnistuneesti minulle vääriksi, keksin tilalle aina jotain muuta, jota voin inhota itsessäni. Koska en voi olla täydellinen. Jos joku sanoo muuta, hän on väärässä. En kuitenkaan väheksy tämän jonkun mielipidettä, päinvastoin. Hän vain on yksinkertaisesti väärässä, sillä kukaan ei ole täydellinen. Se mitä itse inhoaa, saattaa toinen rakastaa, ja toisin päin. Yhteistä täydellisyyttä ei ole, sillä mielipiteitä on monia.

Osaan kuitenkin ottaa mielestäni hyvin kehuja vastaan, sillä ne ovat minusta aina ihania. Saatan häkeltyä suunnattomasti enkä ymmärtää, mihin kehu perustuu, mutta arvostan toisen mielipidettä niin paljon, etten voi olla sanomatta kiitosta ja kokematta lämmintä tunnetta rinnassa. Itse kukin on tuijottanut omaa napaansa ja (olemattomia) virheitään, että ulkopuolisen mielipide on tervetullut pakkomielteenkatkaisija, ainakin hetkeksi.

Toki ulkonäköäni on myös haukuttu, ei kuitenkaan koskaan päin naamaa. Olen sitä laatua, että otan helposti itseeni ja mietin asioita ihan liikaa henkistä terveyttäni ajatellen, ja harmittaa, että olen antanut silloisien haukkujen päästä ihoni alle. Olin inhonnut vahvaa leukaani pitkään yläasteen aikoina ja olin alkanut pikkuhiljaa hyväksymään sen massiivisuuden, niin ystävien kehujen kuin oman pääni avulla. Vaikka kehuja oli kuullut monia, saattoi se yksi /cgl/:ssä (tai ylilaudalla, ei muista enää) anonyymin kirjoittama ”box head” romuttaa itsetuntoni takaisin yläasteaikoihin. Vuosia myöhemmin olen onneksi osannut lähinnä nauraa koko jutulle. Kuvassa, johon kyseinen nyymi oli kommentoinut, olin minä Franiksi sonnustautuneena. Tyyppi olisi voinut kommentoida mitä tahansa, osoittaa vikoja puvussa, mutta hän valitsee leukaperäni, joiden kanssa olen syntynyt ja jotka tekevät kasvoistani persoonalliset? Onnea sille ja pikkumielisyydelle! Osaan nykyään ajatella asian niin, että kenties pukuni oli niin upea, ettei lokki keksinyt siitä mitään pahaa sanottavaa, mutta pakkohan jossain oli jotain vikaa olla, joten kommentoitiin syntyperäisiä asioita. Joten eipä tunnu missään enää moinen hätäpäissä tekaistu kommentti. Ja vaikka onhan puvussani vikoja, niin on se nyt paljon helpompi elää tämän edellä mainitun ajatuksen kanssa.


"box head" - kommentin triggeroinut kuva. Että silleen. (Nekocon 2011)
Kuva © Kangaskasa


Ne kohdat, joita vihasin teininä, ovat minulle nykyään ne, joista pidän itsessäni eniten. Olin ”laatikkopää” pienellä naamaan katoavalla suulla, liian suurella nenällä ja piskuisilla korvilla, mutta nyt olen nainen, jolla on särmikäs leukalinja, sievä suu, suora nenä ja sirot, kauniin muotoiset korvat, enkä vaihtaisi mitään niistä mihinkään. Olen ollut jo harrastuksen alkuajoista tekemisissä valokuvausta harrastavien ihmisten kanssa ja ollut paljon sen puoleen kameran edessä, että olen oppinut heidän neuvojensa kautta sekä itsestä otettuja kuvia katsomalla ymmärtämään kehon ja kasvojen hyviä suuntia ja asentoja. Niistä vaikeistakin kehon kohdista on saanut vähintäänkin toimivia ellei jopa kauniita ihan vain harjoittelemalla ja omaan kehoon totuttelemalla. Se vahva leukani ei esimerkksi ole paras mahdollinen suoraan alhaalta kuvattuna, mutta jossain muussa kulmassa se voi olla jotain häikäisevää. Joskus kuvauksissa voivat vaikuttaa muutkin tekijät, jotka yllättäen toimivatkin suoraan alhaalta kuvatun leuan kanssa. Meikki, kasvoille asetellut hiukset sekä erityisesti valon suunta plus voimakkuus ja sen kautta kasvoille lankeavat varjot voivat kaikki tarjota osansa.

Kuulen paljon kommentteja siitä, kuinka minulla on hyvä kroppa, mikä hämmentää minua joka kerta. Uskon siihen itsekin pääsääntöisesti, mutta aina jos satun kehumaan kehoani, minulle tulee syyllinen olo. Minusta tuntuu, etten ole nykyisissä mitoissani ”reilulla” ja terveellisellä tavalla enkä siksi olisi oikeutettu kehuihin, jotka kohdistuvat kehooni. Syön melko harvoin enkä saa läheskään kaikkia ravintoarvoja, joten painoni ei nouse. Syömistottumukseni eivät ole tällaiset siksi, että laihduttaisin tai mitään sellaista. Rytmini vain sattuu olemaan tyällainen. Sen lisäksi minulle tuppaa usein pukuja tehdessä käymään niin, että menen niin tiloihin, etten yksinkertaisesti muista syödä, ja puvuntekoprosessin aikana painoni saattaa tippua muutamalla kilolla. Tällä hetkellä olen useamman kilon verran normaalipainoani kevyempi ja sekä perheeni että ystäväpiirini on osoittanut huolta siitä, että olen "hirveän laiha". Minulla on aina ollut erittäin kapea vyötärö suhteessa muuhun kehoon, eikä se ole koskaan muuttunut mihinkään. Olen kuullut erityisesti isältäni kommentteja, että kylkiluuni näkyvät, mutta ne ovat näkyneet aina, enemmän tai vähemmän, sillä keskivartaloni on pieni suhteessa muuhun kroppaan. Vain se, että olen viime aikoina keventynyt useamman kilon, ei tee keskivartalostani mielestäni yhtään sen enemmän hoikkaa. Minun pitäisi kuulemma syödä enemmän, mikä on minusta (typerä kyllä) tilanteen paisuttelua. Tiedän, että elämäntapani eivät ole terveellisimmästä päästä ja ravintoarvojen puolesta minun pitäisikin syödä enemmän, mutta en voi olla vertaamatta nykyistä tilannettani syömishäiriön aikoihin. Tapani reagoida ”sun pitäis syödä enemmän” -kommentteihin saavat minulta siis yleensä henkisen silmien pyöräytyksen ja pään sisällä käydyn monologin: ”Voi kuule, oisitpa nähnyt mut nelisen vuotta sitten.” Arvostan huolenpitoa, mutta se tuntuu aiheettomalta. Tuntuu hirveän ristiriitaiselta saada harrastuksen kautta positiivisia kommentteja kehostaan, sen koosta ja mallista, mutta samaan aikaan lähipiirissä huolehditaan siitä, etten saa laihtua yhtään. Jälkimmäinen tuntuu erityisen oudolta, koska en ihan aikuisten oikeasti ole lähelläkään vaarallisten mittojen tienoota. En ole yrittänyt missään vaiheessa tietoisesti laihduttaa (siis nyt, eri asia silloin syömishäiriön kanssa), mutta en minä nyt lihottaakaan itseäni halua. Ikinä ei ole hyvä kenellekään ja tuntuu pahalta, etten itse saisi määrätä kehostani. Toisaalta ymmärrän täysin lähipiirin huolen. Ovathan he nähneet  tai yksityiskohtaisesti kuulleet, mihin olen päästänyt itseni ruoan kanssa aiemmin menemään ja pelko sen toistumisesta on aitoa. Joten olen huolenpidosta oikeasti kiitollinenkin.

Hoikkuuteni on ehkä ainoa asia, josta minun on toisinaan vaikea hyväksyä kehuja. Olen käynyt alipainon puolella ja kehon mitat ovat siksi minulle jotenkin arka aihe. Saatan voida ottaa kehun vastaan onnellisena, mutta pian tilalle tulee epäluulo ja syyllisyys. Minun on hirveän vaikea kehua itseäni hyvällä omatunnolla. Jos kehuja on minua itseäni fyysisesti suurempi, poden syyllisyyttä siitä, että olen häntä hoikempi. Samaan aikaan jos kehuja on minua solakampi, on kehujen vastaanottaminen yhtälailla omituista, sillä koen, että miksi minua tässä nyt hoikaksi kehutaan, kun kehuja itse on pienempi. Yleensäkin kehosta ja sen koosta puhuminen tuntuu minusta aina vähän epämukavalta ja mietin jatkuvasti, että loukkaanko nyt jotakuta sillä, että olen tämän kokoinen ja että olen sillä hetkellä sinut itseni kanssa tai en. Mitä voi yhden ihmisen pään sisällä olla näin vikana? Tiedän hyvin olevani hoikka, en kuitenkaan laiha, mutta samaan aikaan ajattelen, että mitä jos en olekaan. Mitä jos tunnen hyvää mieltä kapeasta vyötäröstäni ihan turhaan? Mitä jos olenkin oikeasti isompi kuin mitä pääni sisällä koen olevani? Kyllähän nuo 36-kokoiset farkut ovat päälläni löysät, mutta mitä jos olen silti toisten silmissä isompi kuin kuvittelen olevani? On kummallista olla ylpeä tiimalasin mallisesta vartalostaan, mutta samalla potea sen omistamisesta syyllisyyttä. Tämä ei nyt tarkoita ollenkaan sitä, ettenkö tykkäisi kehuista, jotka kohdistuvat kehooni, päinvastoin niitä on aina hirveän kiva kuulla! Niitä on vain välillä hankala prosessoida.

Kuten jo aiemmin sanoin, kiinnitän hirveästi huomiota cosplayssa siihen, mikä hahmo minulle sopii ja mikä ei. Minun on vaikea sanoa, johtuuko tämä ulkoisista paineista ja rölleistä, jotka tarkkailevat silmä kovana sitä, että läskit eivät voi cossata Sailor Moonia, vai omista päänsisäisistä ongelmistani. Kuitenkaan tämä ei määrää hahmovalintojani niin paljon, että se vaivaisi itseäni kovin. En ole pakotettu cossaamaan hahmoja, jotka sopivat minulle, mutta joista en itse pidä. Valitsen aina sellaisia hahmoja, joista pidän ja joiden puvun tekemisestä nautin. Hahmoja on riittämiin! Koen toki paineita usein siitä, että näytänkö nyt hahmolta vai en, mutta uskon cosplayn kuitenkin myös vahvistaneen positiivista mielikuvaa itsestäni. Vaikka otan helposti itseeni pienimmätkin haukut, ovat cosplay ja asemani skenessä paksuntaneet nahkaani ja vahvistaneet päätäni hyväksymään ja sivuuttamaan negatiiviset kommentit. Toki ne tuntuvat yhtälailla pahalta, mutta koska cosplay on niin ulkonäköpainotteinen harrastus, on ulkonäköön kohdistuneita kommentteja joutunut näkemään ja kuulemaan sen verran paljon, että ne osaa ottaa valitettavana osana harrastusta ja jättää sen kummemmin liian pitkään miettimättä omaan arvoonsa. Tätä harrastaa kuitenkin itseään eikä röllejä varten. Negatiivisista kommenteista on myös osannut ottaa opiksi ja ruvennut ajattelemaan sellaisia asioita, jotka eivät olisi tulleet koskaan mieleenkään. Ensimmäistä kertaa vuoden 2012 Desuconissa cossatessani April Mayta, en juuri kiinnittänyt huomiota siihen, millainen kehon malli kyseisellä hahmolla oli. Hahmollahan on huomattavan kokoinen, hyllyvä rintavarustus, mutta itse menin täysin omilla avuillani. Tumblrissa kuitenkin kuvien tageista löysin kommentin, jossa joku kertoi mielestään rintojeni olevan liian pienet. Kyllä siinä tietysti ajattelin ensimmäisenä, että voi nyt hyvänen aika sentään, että voi olla pikkusielu. Seuraavalla kerralla April Mayta vuoden 2013 Desucon Frostbitessa cossatessani minulla oli aknen takia pillerikuuri päällä, mikä vaikutti hormonitoimintaani niin raskauttavasti, ettei April Mayn jakku melkein mennyt enää edes kiinni. Tumblrin tagit muuttuivat #her tits are too small -kommenteista muotoon #dream tits ja #she's real! Kyllä sitä nyt ajattelee tuollaisiakin asioita eri tavalla. En nyt tarkoita sitä, että tässä pitäisi omaa kehoaan alkaa katsomaan siihen malliin, että yhyy, minulla on liian isot tissit tai suuri vyötärö tähän hahmoon. Olen edelleen ja aina sitä mieltä, että kukin saa cossata ihan mitä ikinä haluaa, löytyy kropasta millaisia mittoja tahansa. En ole muuttamassa kehoani nillittävien hikisten röllien vuoksi, mutta tuollaiset negiskommentit ja positiivinen jälkikommentoiti on saanut ajattelemaan, että jos hahmolla on joku tietty ominaisuus kehossa, jota on mahdollista jäljitellä, miksei sitä jäljittelisi? Oma tavoitteeni cossaamisessa kun kuitenkin on se mahdollisimman paljon hahmolta näyttäminen, mutta toki myös omien mittojen piirteiden sovittaminen ja hyväksikäyttäminen. Haluan loppupeleissä kuitenkin aina edustaa pukuillessa itseäni enkä kadottaa jotain juuri minulle ominaisia piirteitä. Eli jostain lokkeja on voinut kiittääkin!


Lokit eivät hyväksyneet (Desucon 2012) - Lokit hyväksyivät (Desucon Frostbite 2013)
Kuvat © Maiju


Sitä kuvittelisi, että kun on ns. "ihannemittainen" tyyppi, ei sitä cossatessa kamalasti tarvitsisi miettiä, että voiko tätä hahmoa nyt ylleen pukea vai ei. Mitä mietin cosplayn kanssa luultavasti eniten on se, että millaisena pukuilijana minut nähdään skenessä. Pelkään jatkuvasti ja koko ajan sitä, että olen jossain päin leimautunut hirveäksi cosplay-horoksi, joka haluaa huomiota osakseen tissevillä ja persevillä hahmoilla, sillä niitä tuntuu minulla olevan liikaa. Mikä on naurettavaa, koska ei niitä hahmoja oikeasti ole listallani kuin ehkä viisi tehtynä! Cosplay on todella painostava ympäristö kelle tahansa pukuilijalle, jota kiinnostaa skenessä tapahtuvat asiat ja muiden mielipiteet. On lievästi sanottuna perseestä, että kukaan tässä harrastuksessa ei voi välttyä kritiikiltä. Se on sitten eri asia, osaako kritiikin sivuuttaa ja jättää omaan arvoonsa. Ylipainoisia harrastajia tuomitaan laihojen hahmojen cossaamisesta ja timmikroppaisia harrastajia huomiohuoraamisesta. Jopa normaalipainoisia harrastajia katsotaan nenänvartta pitkin, jos ei rintamuksesta löydy tarpeeksi täytettä tissibeibeä varten tai käsivarsista tarpeeksi lihasta koripalloilijahahmolle. Lokit eivät ole koskaan tyytyväisiä, joten miksi sitä pitäisi oikeasti välittää jostain, mille ei mahda mitään? Vaikeaa on, tiedän, mutta tämän tiedostaminen voi tehdä asioista itselleen niin paljon helpompia.

Vaikka olisi vaikea ottaa kehuja vastaan ja jakaa niitä, mielestäni se on silti erittäin tärkeää kelle tahansa ja kaikille. Ilman positiivista palautetta sitä ei oikeasti näe muuta kuin itsensä ja vikansa, eikä ole edes pientä muistutusta siitä, että joku muu voi nähdä jotain muuta ja hienoa. Kehuminen ja niiden vastaanottaminen on aivan hirveän tärkeä osa tätä harrastusta ja se voi todellakin auttaa jonkun pois päänsisäisestä ahdingosta. Siinä mielessä cosplayssa on jotain todella hienoa ja lokit jyräävää. Se, että joku haluaa käytävällä kuvan juuri sinun puvustasi, on osoitus kiinnostuksesta ja hyväksymisestä ja on jo kehu itsessään. Hän voi joko ihailla kädentaitojasi tai pitää valitsemastasi hahmosta, mutta hän ei selvästikään näe kehoasi epäsopivana tai halveksi sitä. Hän ei luultavasti edes ajattele yhtään mitään juuri kehoosi liittyvää, vaan keskittyy pukuusi ja miten hyvältä siinä näytät. On taivaallinen tunne kuulla ihan erikseen ilmaistuja kommentteja puvusta lämminhenkiseen sävyyn, mutta saa niistä huomaamattomammistakin kehuista nauttia. Ne eivät tee positiivisesta palautteesta yhtään sen vähempiarvoisempaa.

Olisi ollut kiva lopettaa tämä jotenkin pohtivammin ja jännemmin, mutta ei nyt taida onnistua. Minulla ei oikeasti ole paljon sanottavaa cosplayn puitteissa, mutta tuntui, että jotain piti sanoa jostain. Kannattaa lukea Jesmon ja Ilonan teksti. Ne ovat hyviä ja oikeasti ottavat kantaa asioihin, siinä missä itse lähinnä revin henkilökohtaisia arpia.

Ps. Haluaisin vain linkata hiljattain tekemäni cosplay-videon tähän, koska se on oikeasti niin hemmetin osuva kaikkea tätä pääni sisällä tapahtuvaa pohdintaa ajatellen. Koko biisin lyriikat puhuu niin hyvin sitä kieltä, mitä itsestäni loppupeleissä ajattelen cosplayn kanssa ja siksi kyseisen biisin videoni musiikiksi valitsin. Videoon pääsee tästä, mutta laitetaan nyt vaikka ne lyriikat tähän erikseen, silleen todella juustoisesti. Eli tässä tiivistys koko tämän entryn sisällöstä. Tulkinta on vapaa.



"Acting Out"
Ashley Tisdale

Up above the surface I was just a perfect child
But underneath it all I was craving to be wild
Don't you judge by the cover
It's so far from what you see
I'm losing all my patience
Waiting on you to believe
I'm suffocating, I can't breathe

Let me out this cage
I'm not gonna hold back
Gonna break these chains
I'm taking control
Not gonna give you something to talk about
It's another side of me, I'm acting out
Set me free
I'm ready to show you
This is what I need
It's time to get dirty
I'm a show you what I'm talking about
It's another side of me, I'm acting out

Welcome to a new beginning
It's time to start the show
No, I don't think it matters
If it's real or just a roll
Once you get a taste of it
You'll be begging me for more
I'll give you something to remember
Once I've hit the floor
I'm letting go, of what you know

Let me out this cage
I'm not gonna hold back
Gonna break these chains
I'm taking control
Not gonna give you something to talk about
It's another side of me, I'm acting out
Set me free
I'm ready to show you
This is what I need
It's time to get dirty
I'm a show you what I'm talking about
It's another side of me, I'm acting out

I've been waiting just to drive you crazy
Now it's my time and yes it feels amazing
There's nothing left of what you've seen before
Life is short just to do what you're told
(Just to do what you're told, just to do what you're told)
Do what you're told
(Just to do what you're told)
Do what you're,
Do what you're told

Let me out this cage
I'm not gonna hold back
Gonna break these chains
I'm taking control
Not gonna give you something to talk about
It's another side of me, I'm acting out
Set me free
I'm ready to show you
This is what I need
It's time to get dirty
I'm a show you what I'm talking about
It's another side of me, I'm acting out

Life is short just to do what you're told (I'm acting out)
Life is short just to do what you're told (I'm acting out)
Life is short just to do what you're told (I'm acting out)
Yeah, yeah, yeah, I'm acting out


25 kommenttia:

  1. T-tämä oli kovin hieno teksti. ;________;
    Kiitos tästä avoimuudesta ja rohkeudesta. Uskon että tästä tekstistä voi olla oikeasti apua monellekin. Että arpien auki repiminen... ei ollut mitenkään turhaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Tuntui kyllä vähän siltä, että kiinnostaako tätä edes kenenkään lukea, joten kiitos, että kommentoit!

      Poista
  2. Sulla on sellaset kivat kasvot jotka tuntuu sopivan jokaseen hahmoon jota cossaat <3

    VastaaPoista
  3. Rohkea ihminen kyllä tosiaan olet, kiitos että jaoit tämän kanssamme. Minusta on ehkä tavallaan helpottavaa, että jopa ne cossaajat, jotka tekevät näinkin hienoja pukuja, ovat kuitenkin kanssa ihan samallalailla ihmisiä kuin muutkin ja pohdiskelevat samoja asioita kuin muutkin. Tälläisetkin muistutus hetket ovat ihan hyviä, kun voi tuntea empatiaa kirjoittajaa kohtaan kun on itsekin kokenut samanlaista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuntuu niin hölmöltä vastata kommenttiin tekstinmukaisella reaktiolla: en vaan ymmärrä. Arvostan sitä, että miellät minut hyväksi puvuntekijäksi, mutta en vain hahmota sitä, että olisin niitä, joiden ajatellaan olevan muuta kuin samalla lailla ihmisiä kuin muutkin. Tai siis ymmärrän kyllä mitä ajat kommentillasi takaa, mutta en vaan hahmota sitä miten itse kuuluisin siihen kategoriaan. Joten kiitos hirveästi! Mutta kuten sanoit, kaikki cossaajat ovat ihmisiä siinä missä muutkin ja ajattelevat itse kukin tahollaan asioita. :>

      Poista
    2. Pitäisi varmaan itsekin miettiä selvemmin mitä kirjoittaa :D. Muotoilisin siis lauseeni uudestaan niin, että ihmiset joita ihailee, tuntuvat kuitenkin välillä sillä tavalla kaukaisilta, koska omassa pienessä päässään tietenkin kuvittelee, että heillä elämä on kukkasilla astelua (mikä tietysti on todella typerää, tiedän), että tälläiset kirjoitukset normaalista elämästä, sitten ehkä tuovat heitä vähän lähemmäksi. Joo, näinhän minun piti alunperinkin sanoa. Hieno ihminen olet ja arvostan tälläistä avautumista, oli toisin sanottuna tämä minun asiani. :D

      Poista
    3. Ei huolta, juuri näin sen ymmärsin, oli lause muotoiltu kuinka tahansa. En ymmärrä siis tässä sitä, miten voisin olla joku, jota ihaillaan, sillä miellän itseni tietysti ihan tavalliseksi tyypiksi omine ongelmineni ja pukujuttuineni. Kiitos siis edelleen, arvostan. ♥ Ja kiva kuulla, että teksti tarjosi sinne päin jotain!

      Poista
  4. Arvostan, että avauduit tästä aiheesta näinkin yksityiskohtaisesti ja pitkällä tekstillä! Itse pystyn samaistumaan hyvin paljon tuohon läheisten tapaan kiinnittää syömiseen huomiota, vaikka itselläni ei ole ikinä ollut syömishäiriötä. Hyvä, että osaat suhtautua kehoosi jo paremmin, vaikka juuri laihuuteen liittyvien kehujen vastaanottaminen onkin hankalaa.
    Lokit on aina lokkeja ja niitä tuskin koskaan voi 100% miellyttää (tai no hyvä minun sanoa kun lokit niin harvoin kimpussa ovat) :0

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ää, niin kiva, että ihmisiä on kiinnostanut lukea! Vaikka siis tokihan tätä nyt enemmän oman pään takia kirjoitti, mutta on silti hirveän kiva huomata, että muualta on löytynyt kiinnostusta tämän haahkan jutuille. Kiitos siitä!

      Joo, se laihuuteen liittyvien kehujen vastaanottaminen on jotenkin kinkkinen juttu, kun tietää oikeasti, että on hyvä kroppa, mutta samalla sitä epäilee niin paljon. Kun siitä sitten saa kehuja, on se tosi kivaa ja vahvistaa sitä mielikuvaa itselle että on kiva kroppa, mutta sitten iskee se ahdistus, etten ole reilulla tavalla tässä kunnossa ja että ihmiset pitävät minussa sellaisesta piirteestä, joka ei ole terveellinen ja tuntuisin kuin huijaisin muita. Tosi kärjistettynä ja rumasti sanottuna tuntuu kuin ihmiset arvostaisivat sitä, että jollain on syöpä. Pari kertaa olen kuullut lähipiiristä, että olisi kiva että olisi joku syömishäiriö, että saisi ylimääräisiä kiloja pois, ja se on tuntunut aivan uskomattoman pahalta (vaikka olisikin heitetty läpällä), koska se ei ole helppoa. Ei se syömishäiriö tee olosta yhtään helpompaa katsoa peiliin, sillä siihen kuuluu se ajatus pakonomaisesta laihtumisesta. Ei mitään väliä minkä kokoinen ihminen siinä uhrina on.

      Vähän karkasi lapasesta, mutta edelleen pointti: kehut on aina kivoja, oli ne kohdistettu mille tahansa seikalle!

      Ja tämä juuri. Minulla ei kyllä ole oikein mitään hajua siitä, kuinka paljon lokkien uhrina olen (luultavasti harvoin vain), sillä vältän tietoisesti ylilautaa ja /cgl/:ää. Miksi sitä nyt tarvitsisi väkisin lietsoa huonoa omatuntoa sillä, että etsii itsestään mahdollisia haukkuja? Jos siellä olenkin joskus ollut, minulle on tultu siitä erikseen kertomaan (mitä en oikeasti arvosta, koska helpompi on elää ilman että tietää, turhaa päänvaivaamista vaan).

      Poista
    2. Joo välillä on vapauttavaa päästä kirjoittamaan omia ajatuksia ihan konkreettisesti ylös sen sijaan, että niitä vaan omassa päässä pyörittelisi. Ajatukset vähän selkenee.

      Ja toi on totta, että joiltakin tuntuu unohtuvan se, että syömishäiriöön liittyy aina se psykologinenkin puoli, vaikka ulkopuoliselle näkyis pelkästään ne kehon muutokset. Että vaikka olisit kuinka laiha, niin aina vaan näet itsesi riittämättömänä. Tietty se on helppo heittää läpällä, että hei hyvä tapa laihtua eikä sitten ehkä huomata, että kyseinen läppä saattaa tuntua toisesta oikeasti pahalta omien kokemusten takia (miksi tuli raikaus-vitsit mielees…) Ja kun tietää vielä toisen heittävän lvitsiä niin siitä harvemmin viitsii edes sanoa mitään vastaan, kun vastaukseksi tulee juurikin se et "hei se oli vaan läppä" En nyt sano, että kaikkea maailman mustaa huumoria pitäisi alkaa kitkemään koska jollekkulle saattaa tulla paha mieli, mutta pieni harkitseminen ennen asioiden möläyttelyä olisi ihan asiallista joissakin tapauksissa.

      Ite yritän aina välil /cgl/:ää ja ylilautaa kurkkia et jos siellä jotain skeneen liittyvää erikoisenpaa meininkiä olisi menossa ja yleensä et pysyy mukana asioissa, mutta harvemmin siellä mitään oikeasti järkevää tai hohdokasta puhellaan niin harvemmin tulee nykyään käytyä. Samat vanhat ulinat ja en kyllä tiedä miksi ne siellä minusta puhuisivat :,D Ja en tiedä haluaisinko itekkään tietää vaikka puhuisivat. Aina sanotaan et jos cossaat niin pitää olla kova nahka kritiikille ja kestää jos joku haukkuu, mutta musta keltään ei voi vaatia et hei nyt sun pitää kestää tää kauhea haukkuminen ja paska mikä sun niskaan heitetään, vaikka et ees pyytäny sitä. Mielestäni kriitikoilta ja arvostelijoilta pitäisi vaatia asiallista ja rakentavaa palautetta ja tajua sille, milloin cossaajaa X saa mennä arvioimaan. En esimerkiksi henkilökohtaisesti arvostaisi jos joku tulisi devarissa ja kirjoittaisi johonkin cossikuvaan hirveän pitkän tekstin siitä, miten asun olisi voinut tehdä paremmin. Asiallista olisi mielestäni kysyä ensin, haluaako palautetta vai ei (ja yleensä vastaus olisi varmasti että joo mikäs siinä) Lokit nyt ei tätä varmasti tajua... kaikki on niille vapaata riistaa ^^;

      Haha mullakin lähti vähän lapasesta hups keikkaa!

      (muistin just että mulla on jossain vanhas sarjakuvapäiviksessä pätkä just tuolta tsukicon 2009 ku oot aigiksena ja me kehuttiin sun peppua jossain mäkkärissä haha ei apua :,D )

      Poista
    3. Voinko vaan allekirjoittaa kaiken sanomasi? En itse ole mustaa huumoria vastaan, se voi olla tosi laadukasta, mutta pitää olla vähän tajua sille, missä sanoo ja mitä.

      Joo, minustakaan kritiikkiä ei pitäisi alkaa latelemaan ollenkaan ilman cossaajan suostumusta/pyyntöä. Mikä on esimerkiksi useampaa kisaajaa pelottanut cosplay-kisoissa on kuulemma se, että tuomarit katsovat pukuja nenänvartta pitkin ja jupisevat virheitä siinä kisaajalle itselleen. Mikä on tosi harmillinen olettamus. Lisäksi itsellä on todellakin se mentaliteetti, että kisaajalle ei missään nimessä anneta kritiikkiä, elleivät he sitä itse pyydä. Sitä varten usein on nämä palautteenpyyntömahdollisuudet. Kehua saa minusta ilmankin, ehdottomasti, mutta vikojen osoittaminen pyytämättä on suoranaista ihmisperseilyä.

      (Mitä?! En muista tätä?! Mistä tämän löytää?!)

      Poista
    4. Allekirjoita vaan :,D Ja joo se on hieno taito se, että osaa miettiä asioita ennen kuin ne suustaan möläyttää. Vähän miettii tilannetta, ympäristöä ja ihmisiä.

      Joo kyllä sitä muistaa itsekkin, että ajatteli aina cosplay-kisaamisen olevan sitä, että tuomarit latelevat sinulle kaikki asusi virheet ja hiillostavat kysymyksillä, että "no mikset tehnyt näin, tyhmä lapsi?" Ja näin siinä vähän kävikin, että bakaconissa 2010 en muista hall kisan tuomaroinnista kuin sen, miten tuomarit luettelivat minulle asussani olevat huonot puolet (ok kehuivat he häntää, kaikki muu taisi olla huonosti) Jäi vähän kisaaminen sen takia vähemmälle, mutta nyt se on jo alkanut palailemaan kun olen huomannu, että tosiaan tuo bakan tilanne oli vaan poikkeustapaus ja yleensä se tuomarointi ei ole sellaista. :0 Munkin pitää alkaa käyttämään enemmän tuota ihmisperse sanaa, se on niin loistava.

      (tuskin oot sitä ikinä nähnykkään kun se on vaan mun hyllyssä jossain vanhassa sarjispäiviksessä :,D pitää tänään kaivaa se jostain sieltä hyllystä ja kattoa, onko se kuinka hehkeästi piirretty et viitsisikö sitä skannata. Himmailtiin silloin sillä persona-porukalla itikseen syömään johonki hampurilais-paikkaan)

      Poista
    5. Eikä, onko tuollaista käytöstä oikeasti löytynyt kisoissa?! En itse ollut Bakassa, ja en siis tiedä sen tapahtuman menosta mitään. Tiedätkö, keitä siellä oli tuomaroimassa, vai olivatko vieraita? Ja hyvä, että olet sen jälkeen kuitenkin kisalavoille uskaltanut palata! En vaan jaksa uskoa, että joillain tuomareilla on ollut tuollainen käytäntömalli. Pöyristyttävää!

      (Pakota en ollenkaan sarjakuvaasi näyttämään, mutta jos rohkenet, niin olisi ilo se!)

      Poista
    6. Joo se oli aika jäätävää. Pikminlink oli vierailevana tuomarina, mutta hän kyllä oli tosi asiallinen ja kyseli vaan puvusta ja hymyili. Mert Otsamo oli siellä tuomaristossa ja sitten pari muuta, joiden henkilöllisyyttä en yhtään muista (toinen oli joku vaate tai/ja ompelu asiantuntija kai ehkä?) en tiedä ovatko enää edes skenessä mukana. En tiedä miten muilla kisaajilla, mutta itellä oli aika tukalat oltavat. Vielä kun tuomarit istui kaikki rivissä semmosen virallisen pöydän takana huhhuh ^^;

      (nyt kun löysin niin ei ihan 100% muistikuvaani edustanut mutta tässäpä tämä hahah: https://www.dropbox.com/sh/xltdwrtf1oohxxp/KnUYW2RaeG )

      Poista
    7. Aa, okei. Sitten en ehkä ole ihan niin järkyttynyt. Tietää vähän tyyppien persoonaa yleisesti niin ei ole kovin erikoista, luulen. Pointti: ei kannata ottaa ollenkaan itseensä, se ei varmasti ollut henkilökohtaista. Onneksi tänä päivänä tuomaristolla tuntuu olevan vähän erilainen käsitys kisaajien kohtelusta. Ainakin minusta on ollut hirveän mukavaa tuomaroida Hall Cosplayssa aina uusien tuomareiden kanssa, joiden kesken on voinut tilanteen sattuessa keskustella asiasta etukäteen tai ilmaista muuten mielipiteensä, ettei ole kauhean tyylikästä osoitella kisaajille vikoja. Onneksi se tosiaan tuntuu kyllä olevan kaikille itsestäänselvyys tänä päivänä. Ainakin silloin kun itse olen ollut tuomaroimassa. :'>

      (Aaaaa en kestä, miten ihana! Nauran nyt vähän silmät päästäni täällä. En kyllä niin muista tuota tapahtuneeksi, mutta voin vain kuvitella tuon tilanteen!)

      Poista
    8. Siellä oltiin myös hirveällä kiireellä menossa siellä kisassa ja tuomaroinnissa, että veikkaan tuomareillakin oleen vähän stressaavat oltavat, kun oli tuli niin peban alla. Mutta nykyään kyllä kuulen ja koen vaan ihan hyviä tuomarointi-kokemuksia :D (ok nää oulun korkeuksilla olevissa tapahtumissa olevien kisojen tuomaroinnit on vähän erit, ne on lähinnä vaan tosi outoja, ei kauheita) Ja kyllä aina kun sinä olet ollut esim Frostien hall kisassa tuomarina niin ei sieltä ole kyllä mitään kauheita traumoja jäänyt hahah. Tietty on aina semmonen kohtuullisen terve jännitys ennen sitä, mutta se on kuitenkin aina jälkeen ajateltuna ollut tosi positiivinen kokemus.

      (Hyvä, että viihdyttää : D kaikkea ei voi aina muistaa, en minäkään varmaan muistaisi esim. juuri Tsukiconista paljon mitään jos en olisi tuota päivistä piirtänyt haha. Muistaisin vain sen sateen)

      Poista
  5. Tätä oli ihana lukea ja olin 100% tunteillani mukana. Välillä kurkkua kuristi, rystyset meni nyrkkiin, silmät kostui ja välillä hymyilytti. Aiheutti ilmeisesti jälleen sen, että minua pidetään sekopäänä, kun työkaveri tuli kysymään, mitä ihmettä oikein ilveilen.

    Itsellä on ollut hyvin paljon samanlaisia mietteitä nuoruudessa sekä cosplayn kanssa, mitä sinullakin on. Itse vain katson edelleen hahmoa siinä mielessä, sovinko ulkoisten puitteideni takia hahmoon. Ja yleensä annan kieltävän vastauksen, vaikka se saattaa harmittaa jälkikäteen todella paljon. Kun taas annan itselleni myöntävän vastauksen jossakin hyvinkin naisellisessa hahmossa, taputan itseäni olkapäälle, kun uskalsin sanoa kyllä. Saman tien tosin tunnen häpeää, että olen kehdannut sanoa sopivani sen verran hahmoon, että voin kuvitella cosplayaavani sitä. Eihän se ole ok, että tunnet itsesi sopivaksi jollakin tasolla. Sehän tekee sinusta itserakkaan horon.

    Olen myös itse miettinyt, millainen maine tulee cosplayatessa niitä hahmoja, joissa vilkkuu joku vähän intiimimpi asia esillä. Vaikka kaikki hahmot eivät sellaisia ole, se yksikin riittää saamaan tietyn maineen.

    Ja cosplay kyllä parkkiinnuttaa, mutta myös helposti satuttaa juurinkin ulkonäkökommenttien takia (itsekin olen usein pahoittanut mieleni ylilaudan takia, vaikka nykyään jutut enemmän naurattaa ja säälittää) koska ulkonäköpainotteinen harrastushan tämä on. Tosin ne kommentit pitäisi keskittyä enemmän asuun ja siinä näkyviin virheisiin, kun cosplayaajan ulkomuotoon. Ja jos cosplayaajan ulkomuoto häiritsee, eikö sitä voi itse omassa päässään sitten pohtia, onko sitä pakko lähteä pohtimaan "luoja mikä lehmä!"-tyylillä kaikkien kanssa nettiin?

    Ja itse kun tapasin sinut silloin 200...2010 - en meinannut muistaa vuotta - Traconissa Velvettinä, muistan kyllä sen pienen silmät päästä tunteen ja mietinnän "minäkin haluaisin tuollaisen vartalon." Myöhemmin kun sitten tulit vielä kommentoimaan, että olisit valinnut Dracon omalla kierroksellasi deitiksi, kehuskelin sillä ympäri nettiä kavereille, että kattokaa miten nätin tytön olisin saanut. Miespuoliset kaverit olivat hyvinkin kateellisia, minulla meni paremmin naismarkkinoilla kuin heillä :D

    Ja olit hyvin rohkea pystyssäsi puhumaan tuosta syömishäiriöstä. Itselläni ei ole koskaan ollut, koska sarastavassa vaiheessa vanhempani ehtivät sen huomata ja sain muuta ajateltavaa. Muuten sitten yläastevuoteni on tuhonnut omakuvaa aika lahjakkaasti.

    Mutta et ole yksin, meitä on muitakin samassa jamassa (:

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla, että tekstistä irtosi sinulle noinkin paljon fiilisteltävää. :D

      Minulla on harvemmin naishahmojen kanssa sitä ongelmaa, että kieltäisin itseäni cossaamasta hahmoa niinkään sen takia, mitä hahmolta löytyy vaatteiden alla. Mieshahmot ovat se no-no, mutta on sielläkin onneksi tullut poikkeuksia. Aarreplaneetan Jim Hawkins on ollut listalla nyt viime vuodesta ja aion yhä sen johonkin sopivaan väliin toteuttaa. Kropan saa kätevästi piiloon löysempien vaatteiden alle ja tästä laatikkoleuasta on jopa hyötyä poikia cossatessa. ;> Jos joskus estyn naiscossien tekemisestä, se johtuu yleensä liian paljastavista vaatteista, ei juuri mistään muusta. Meinasin kirjoittaa, että saatan kieltäytyä silloinkin, jos puku on liian haastava, mutta ei ole kyllä sellaista tapausta tullut vastaan, sillä kunnianhimo ja uteliaisuus uusien haasteiden parissa on se, mikä ajaa minua tässä harrastuksessa pukujen kanssa eteenpäin. Mutta ymmärrän ihan, mitä itse ajattelet ja käyt läpi omia cossihahmojasi valitessa.

      Minusta niitä negistelykommentteja ei pitäis viljellä yhtään mistään asiasta, oli se sitten synnyintapaus ulkonäössä tai taitotaso puvussa. Jos on pakko osoitella virheitä edes niissä puvuissa, se pitäisi tehdä rakentavan palautteen kautta. Kritiikkiäkin saa mielestäni antaa vain ja ainoastaan silloin, kun pukuilija sitä itse pyytää tai suostuu sitä vastaanottamaan. Haukut eivät edistä kenenkään hyvinvointia, rakentava kritiikki toivotusti vastaanotettuna kyllä. Koska tämä harrastus on niin hirveän ulkonäköpainotteinen ja ilmeisestikin moni potee huonoa itsetuntoa, on minusta oltava erityisen herkkä aistimaan sitä, mikä on toiselle ok sanoa ja mikä ei. Vaikka kuinka haluaisi tarjota rakentavaa palautetta ja ajattelisi, että se auttaa pukuilijaa, sen vastaanottaminen voi olla todella hankalaa sille, joka ei sitä ole erikseen pyytänyt, eikä pukuilija osaa ottaa kritiikistä sitä rakentavaa osiota taskuunsa ja sen sijaan palautteesta jää jäljelle ainoastaan haukun tuntu ja entistä huonompi itsetunto.

      Voinko nyt punastella täällä tuosta deittikommentista? Bryy, sydäntä lämmittää kuulla, että kokemus oli jäänyt sinulle noin mieleen ja että ajattelit noin allekirjoittaneesta. (Ja mutkun Draco ja sinun asenteesi Dracona. Kuka nyt ei huolisi? ♥) Kiitos!

      Varmastikaan tässä hommassa kukaan ei ole yksin ja sieluntovereita löytyy aina jostain. En olisi varmasti koskaan uskaltanut itse tästä kertoa, elleivät Jesmo ja Ilona olisi ensin aiheesta niinkin syväluotaavasti avautuneet. Kyllä se tuntuu ihan erilaiselta kirjoittaa ja kokea turvallisuuden ja tukemisen tuntua, kun ei ole se ainoa suutaan lietsonut ja sydänvertaan vuodattanut. :'>

      Poista
    2. Olisi irronnut enemmänkin, mutten viitsinyt romaania alkaa kirjoittaa :D Ja kun luin tuon kommentin, niin olisi pitänyt ehkä odottaa pari päivää kirjoittamisen kanssa. Kirjoitin tuon kipeänä, eikä aivot oikein toimineet, ihme, että olet saanut edes selvää mitä olen yrittänyt sanoa!

      Olen kyllä neganenä-kommenttien kanssa samalla linjalla, ei niitä pitäisi viljellä, jos toinen niitä ei halua kuulla. Tosin se taitaa olla yleisesti aika hankalaa. Omalla kohdalla kun sain ensimmäisen oikeasti minun mielestä hyvän cosplayn tehtyä, niin kyllä se latisti tunnelmaa, kun eräs kuvaaja tuli ottaman kuvaa ja totesi sitten vielä "muuten tosi hyvä cosplay, mutta olisit voinut kiinnittää huomiota tisseihin" Se veti aika maahan, kun hahmolla oli oikeasti kupin H tissit ja 40cm vyötärö, johon en yltänyt. Olin sitten niin paniikissa, etten hall-kisan tuomaroinnissa edes uskaltanut oikein puvustani mitään kertoa, kun mielessä pyöri vain se, että tissini olivat liian pienet.

      Ja voit punastella, aivan vapaasti! ^w^

      Vaikka tämä skene on aika pieni ja sisäpiirit on luotu hyvinkin vahvasti, kyllä aina löytyy sielunkumppaneita ja tukijoita. Itse asiassa, ensi kerralla jos onnistun sinut bongaamaan niin kannattaa juosta karkuun, muuten joudut kokemaan kylkiluita murskaavan halauksen!

      Poista
    3. Romaanikaan ei olisi ollut huono!

      Erityisen törkeän tuosta kuvaajan kommentista tekee se, mihin se oli suunnattu. Sen vielä ymmärrän, jos halutaan huomauttaa itse puvusta jotain parannettavaa, mutta kunkin keho ja se miten sen haluaa tuoda esiin, on vain ja ainoastaan puvunkantajan itsensä huomioitavissa ja päätettävissä. Että osaa pistää tuollaiset vihaksi. Vaikka samaistunkin tuohon, koska April May ja Tumblrin tissitagit ja vaikka itse kykenin ottamaan negatiivisesta kommentista vinkin, se ei silti ollut kommentoijalta tahdikasta tai edes millään muotoa oikein. Uskomattomia taliaivoja.

      Halit on kivoja, joten huolin. :> (Paitsi ehkä sellainen oikeasti kipeää tekevät halit, jota tuo vähän vaikuttaa uhkaavasti olevan. :'D Ja aina toki riippuu puvusta onko edes mahdollista halia. Ei pitäisi kyllä olla ongelmaa ainakaan allekirjoittaneen varustuksessa tulevissa tapahtumissa.)

      Poista
  6. Ihanan rehellistä tekstiä! :3

    Tämä tuntuu hieman kummalliselta sanoa, mutta tuo mitä kuvailit kasvonpiirteistäsi kuulostaa omalla tavallaan tutulta. Olen joskus oikeasti miettinyt, jos rahaa vaan joskus on, että menen plastiikkakirurgille ja pyydän näitä pienentämään leukaani koska se on omasta mielestäni kasvoihini suhteutettuna aivan liian suuri. Tein aikoinaan kärpäsestä härkäsen kun itsetunto kärsi juuri "suuren" leukani ja nenäni vuoksi saaneista haukuista ja sen myötä haukkuminen yltyi kunnon kiusaamiseksi.

    Sitten aloin pikkuhiljaa ymmärtämään että suurin osa niistä jotka haukkuivat niin paljon, että teki mieli kaivaa kuoppa ja jäädä sinne ikuisiksi ajoiksi, olivat yksinkertaisesti valinneet minut jonkinmoiseksi roska-astiaksi kun näillä ihmisillä ei ollut muutakaan tapaa päästä eroon siitä omasta schaibastaan kuin kohdistaa se paha olo johonkuhun toiseen ja sen myötä tuntea itsensä jotenkin paremmaksi ihmiseksi. Muka. Ja tietenkin kaikista näistä tuli otettua itseensä. Mutta kun ajattelin asiaa, jos lähtisin korjaamaan jotakin pientä epäkohtaa kasvoissani tai kropassani, se toisi vain aina enemmän ja enemmän epäkohtia esille muualta kehossa. "Kuules kuvaaja, kun mä en nyt voi sulle tässä täydelliseksi muuttua"

    Loppujen lopuksi ajattelen asian niin, että kokonaisuus on se mikä tekee ihmisestä kauniin, ja sama pätee myös cosplayssa. Jos kokonaisuus näyttää kauniilta, niin mielestäni silloin cossi on onnistunut. Ainahan löytyy näitä mainitsemiasi pikkumielisiä, jotka jaksavat nipottaa kaikesta, leuka liian suuri silmät liian pienet, kropan suhde päin peppua verrattuna alkuperäiseen hahmoon... tissit....näitä A-kuppeja kun ei saa maagisesti muutettua D'ksi :'D Pitkälle pötkii ja siitä vielä pidemmälle jos hyväksyy ja pitää itsestään juurikin sellaisena kuin on :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!

      Tosi kurja kuulla, että olet joutunut käymään läpi kiusaamisepisodin ulkonäköösi kohdistuen. Se on aina se pahin omien epävarmuuksien vahvistaja, ja voin vain kuvitella, kuinka vaikeaa se on sinulle ollut. Ihan hirveän kiva ja huojentavaa kuulla, että olet pystynyt nousemaan kiusaajien yläpuolelle, etkä näe särmikkään kaunista leukaasi enää samoin. Et sanonut sitä suoraan, mutta olin lukevinani näin rivien välistä. Kuitenkin, you go girl!

      Itse luulen, että se itsevarmuus on se mikä tekee ihmisestä kauniin. Vaikka joku osa kropasta olisikin selkeästi muissa mittasuhteissa muuhun kehoon nähden, siihen ei tosiaankaan kiinnitä huomiota, jos ihminen itse tuntuu olevan sinut itsensä kanssa. Ainakin minusta tuntuu näin. :> Eli juurikin tämä, mitä sanoit itsensä hyväksymisestä. (Pari kokoa suuremmaksi tissit on mahdollista tekaista useilla rintaliiveillä, toppauksilla ja olkaimien kiristyksellä ja yhteen sitomisella! Mutta se on sitten todella epämukavaa päällä. :'D Mutta kyllä luulen myös, että A-kupin kanssa se on vaikeaa. B onkin sitten eri loru. Mikäli sis haluaa rintavaon näkyviin. Muutenhan tissit saa minkä kokoisiksi tahansa. :D)

      Poista
    2. Juuri näin, ihan oikein rivien välistä luit :D

      Joka tapauksessa koitan useimmiten valita hahmoja cossattavaksi jotka sopivat omalle kropalle, mutta kaikkien hahmojen kohdalla ei voi täysin samoissa mittasuhteissa olla. Tekee puvun niin hyvin kuin vain pystyy oli sitten minkä mallinen muotoinen ja kokoinen tahansa. Ja niillä kuvakulmilla ja meikkikikoilla pystyy aina hiukan jotain muuttamaan jos haluaa :)


      (tosiaan, jos cossin yläosa on täysin olkaimeton ja muutenkin juuri ja juuri peittävä niin se toppaaminen on melko vaikeaa... haasteita haasteita :D )

      Poista
  7. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista