Ellen WIP, eli saako nyt nukkua?

Koska edellinen merkintä Cosvisionista olisi venynyt (jo muutenkin) liian pitkäksi, päätin antaa omaa tilaa itse pukuvalinnalle ja tekoprosessille. Ja tätäkin merkintää olen kirjoittanut aivan liian kauan, mutta kun välissä tapahtui (sunnuntai 18.5.) esim. joku ROBBIE WILLIAMSIN KEIKKA JA SE OTTI MUT LAVALLE SEN KANSSA OTTAKAA RAPORTTI JA PALJON KUVIA JA VIDEOITA PARI JA SE TYKKÄSI MUN KOMMENTISTAKIN NAAMAKIRJASSA, niin ei sitä sitten enää kyennyt normaaliin elämään vähään aikaan. Tässä siis kuitenkin nyt enemmän siitä, kuinka päädyin valitsemaan Ellenin kisahahmokseni ja miten itse puku syntyi.

Kun kutsu Desucon Frostbitessa Cosvisionin kutsuvieraskilpailuun kuului, oli ensimmäisinä fiiliksinä hämmennys, positiivinen yllättyneisyys, mutta ennen kaikkea aika suuri epätoivo. Olin jo edellisenä vuonna päättänyt, että keskittyisin Frostbiten puvun jälkeen heti suoraan jo Traconiin tulevaan pukuun, jolla olisi tarkoitus osallistua kisaankin, enkä vuoden 2014 aikana hommaisi itselleni liiaksi tekemistä cosplayn puolella. Puku veisi paljon rahaa ja aikaa, joten päällimmäisiksi ajatuksiksi nousi huoli budjetista ja etenkin aikataulusta. Kuinka mitenkään ehtisin saada kisapuvun Cosvisioniin valmiiksi, kun aikaa oli vain pari kuukautta koulun ja töiden ollessa aikataulussa jo muutenkin päällekkäin? Lisäksi minulla ei ollut hajuakaan, minkä hahmon valitsisin. Näiden painavien askarruksien vuoksi kerroin Mirolle (Cosvisionin cosplay-vastaava) rehellisesti, että minun pitäisi miettiä osallistumistani jonkin aikaa. Jos en keksisi pukua ja esitysideaa vaivattomasti ja nopeasti, en kykenisi osallistumaan.

Calista - The Last Story

Seurasi ankaraa pohdintaa mahdollisista kisapuvuista. Luultavasti paras vaihtoehto olisi varmasti ollut jokin hyvin yksinkertainen puku, joka olisi ollut mahdollista toteuttaa siististi ja nopeasti. Kuitenkin se soti omia periaatteitani vastaan, sillä haluan kehittyä ja antaa kisoja varten jotain keskivertoa vaativampaa omasta takaa. Minusta helpolla puvulla kisaaminen ja mahdollisesti voittaminen ei tuntuisi samalta tai reilulta itseäni tai muita kisaajia kohtaan, jotka olisivat nähneet paljon minua enemmän vaivaa omassa puvussaan. Menestys tuntuu mielestäni parhaalta, kun kokee, että sen eteen on tehnyt töitä. Toki lähden aina kisatessani tavoittelemaan sijoitusta, mutta haluan kokea saaneeni sen ansaitusti. Siis hylkäsin yksinkertaisen puvun ajatuksen. En millään ehtisi tehdä Traconiin suunnittelemaani pukua niin lyhyellä varoitusajalla tai parin kuukauden budjetilla, joten se oli myös heti poissa laskuista. Pienen pohdinnan jälkeen mieleen kumpusi The Last Story, jonka läpipeluuta olin katsonut hiljattain vähän ja josta pukuilemisesta oli Elinan kanssa ollut puhetta, koska hän itse tekee Yurickia. Olin tykästynyt Calistan siniseen mekkoon jo heti ensisilmäyksellä. Puku vaikutti työläältä, mutta toteutettavissa olevalta, joten aloin pähkäilemään sen toteuttamista. Mitä enemmän katsoin läpipeluuta, sitä selkeämmän ajatuksen sain myös esitystä varten. Myös hahmo persoonana tuntui itselleni sopivalta ja tukisi omaa ensiesiintymistäni lavalla ilman, että minun täytyisi esittää liikaa. Hiphei!

Ellen - Folklore
Cloak of Twilight

Taisi olla jo seuraavana päivänä kun tajusin, että puvussa on aivan liikaa tekemistä. Niinkin simppeli kokonaisuus sisälsi tajuttoman määrän pieniä yksityiskohtia, että puku alkoi tuntua jo naurettavalta edes yrittää. Tämän epätoivon hetkellä, kuin salama kirkkaalta taivaalta, muistin Ellenin. Olin kaksi vuotta aiemmin tehnyt Folkloren toisesta päähenkilösta 30 minuutin cosplay-haasteen ja jo tuolloin olin ajatellut, että joskus Ellenin vielä kunnolla teen. Tytön arkivaatteet olivat kuitenkin liian yksinkertaiset omaan makuuni kisapukuna, mutta onneksipa hahmolta löytyi kattava repertuaari muita asukokonaisuuksia, josta Cloak of Midnight Sun valikoitui parhaaksi vaihtoehdoksi itselleni toteuttaa. Tunsin pelinkin paljon The Last Storya paremmin, sillä olinhan sen jo ihan viimeistä lukua vaille läpi pelannut. Totta puhuen pidin Cloak of Twilightista eniten, mutta se tuntui liiallisen vähäpukeisuutensa vuoksi ikävältä ajatukselta ja aikatauluun nähden liian työläältä toteuttaa. Cloak of Midnight Sun tuntui siis itselleni kaikista Ellenin puvuista selkeimmältä, mutta silti sopivan haastavalta. Juurikin siis parhaalta vaihtoehdolta juuri nyt. Esitysidea Ellenille tuli oikeastaan ihan samaan syssyyn hahmon keksimisen kanssa, mikä sai hahmovalinnan tuntumaan entistäkin oikeammalta ja miellyttävältä.

Voittajaehdokas!
Ellen - Folklore
Cloak of Midnight Sun

Töihin aloin melkeinpä heti, kun puku oli keksitty. Peli löytyi omasta takaa, joten hyvät reffit puvun joka kulmasta oli helppo saada.

Jotta kaikki tarvittava ehtisi varmasti postista, aloitin ensimmäiseksi eBayn koluamisella. Minulle puvussa ehdottomasti mielenkiintoisin elementti oli kauluksen ja rannekkeiden (tai miksi noita nyt kutsutaan, eivät ne kalvosimetkaan ole) kangas, mutta myös hiostavin siinä vaiheessa prosessia. Mistä ihmeestä muka löytyisi tuollainen kangas, joka hohtaisi simpukkamaisesti ja olisi jaettu soluihin? Vaan enpä voinut uskoa tuuriani, kun oikeastaan täydellinen kangas tuli vastaan ja vieläpä edullisesti. Kangasta kuvailtiin vinyyliksi, mikä huoletti vähän. Tyypillisesti näkemäni vinyylit olivat ohuita ja laadultaan vastaavalla hintatasolla melkoisen kehnoja. Vaan toisin kävi, kun sain kankaan käsiini. Laatu oli todella korkeaa ja  lisäksi kankaassa oli jo valmiiksi liimattu jämäkkä huopakangas tukena. Kangas tuli kuitenkin vielä maalata. Olin kuullut Kizzyltä Pearl Ex -pigmenteistä, joita saatoin sekoittaa lakkaan. Hobby Pointista löytyi myyjän avustuksella akryylilakka (100% Acrylic Resin, Satin Varnish), joka soveltui muovipinnoille ja sieti venymistäkin. Siinä sitten maalailin päivän verran kaikkia soluja ja katselin elokuvia. Koska vinyylikangas oliki odotettua paksumpaa, suunnitelmani koskien puvun nappeja sai uuden suunnan. Olin ajatellut vuoraavani napit kauluskankaalla, mutta no, niin. Halusin nappien jäljittelevän kangasta mahdollisimman hyvin ja mieleeni tulikin ns. nahkanapit, joiden pinta oli myös jaettu soluihin. eBaysta löytyi sopivasti juuri kankaan kanssa identtisen värisiä nappeja, joita pääsin myös maalailemaan.

Ellenin silmät yllä, omani alla (ilman meikkiä)

Myös peruukin ja erityisesti piilolinssien kanssa kävi aivan käsittämätön tuuri. Peruukkissa tuli olla oikean sävyn lisäksi keskijakaus eikä otsatukkaa. Usein pitkissä peruukeissa on pidempi otsatukka, joka tulee itse leikata sopivaan mittaan, mutta tämä ihanuus oli pitkä kauttaaltaan. Piilolinssit puolestaan voitin Fian giveawayn kautta, ja sain valita piilolinssit itse. Pakko sanoa, etten koskaan ole omistanut parempia linssejä. Ellenin silmät ovat aivan järisyttävän valtavat ja piilarit olivat juurikin sitä. Lisäksi ne olivat sen verran läpikuultavat, että ne näyttivät silmään luonnollisilta, mutta kuitenkin sävyttivät omia siniharmaita silmiäni tehokkaasti. Linssit olivat myös ohuet ja Cosvisionissa koko päivän niitä pitäneenä en huomannut linssien kuivuvan laisinkaan tai muuten rasittaneen silmiä.


Koska en löytänyt haluamani värisiä kankaita mieleisissäni materiaaleissa, minun tuli siis vain värjätä kaikki kankaat itse. Koska materiaaleja oli useampia ja kaikista piti saada mahdollisimman saman värisiä keskenään, oli värjääminen yksi työläimmistä vaiheista koko prosessissa. Kaikki materiaalit kun tuppasivat nappaamaan väriä kiinni vähän eri tavalla. Siinä missä takkikankaasta (suurin osa puuvillaa, murto-osa elastaania) sai hyvän pelkällä Dylonin mustalla sävytettynä, trikoo teki vastaavalla värillä kankaasta sinisen. Siinähän sitten kulutin yhden kokonaisen päivän sotkien mustaa, ruskeaa ja sinistä sekaisin, värjäsin, pesin ja kuivasin kankaan. Tätä piti toistaa noin viisi kertaa (plus poistaa välissä väriä vähän kuumemmassa pesussa, kun väri nappasi liian tummaksi) kunnes oikea väriseos saatiin aikaan ja olin tyytyväinen. Vuori oli kankaista ainoa, jota ei tarvinnut värjätä. Mietin reffikuvien kanssa vuorin suhteen sitä, että onko takin sisusta kuvissa vain varjossa vai onko sen tarkoitus olla tummempi. Niin tai näin, valitsin väriksi tummemman harmaan siitä syystä, että se saisi takista kolmiulotteisemman ja kuvissa rakenteeltaan syvemmän.

Simppelein homma koko prosessissa oli ehdottomasti hame ja se valmistuikin kaikista puvun osista ensimmäisenä. Leikkasin kaikki kankaat koko asukokonaisuudesta yhdellä kertaa ja painoin kontaktimuovista tehtyjen sabluunoiden avulla kaikki puvun violetihtavana hohtavat graafiset kuviot. Käytin maalina EMO-kangasmaalisarjan peittovalkoista ja violettia sekaisin. Reffikuvien mukaista mystistä hohtoa ei mitenkään oikeasti saisi aikaan, mutta kuviot oli kuitenkin mahdollista saada taittamaan valoa. Siispä sekoittelin jälleen Pearl Ex -pigmenttiä (helmenvalkoista), tällä kertaa kankaille soveltuvaan kiiltolakkaan. Kun kuviot oli painettu, tuli niiden reunat kehystää valkoisella vinonauhalla. Vielä piilovetoketju kylkeen sekä napit paikoilleen ja voilà!


Hameen jälkeen tuntui luontevalta siirtyä takkiin. Kaavojen kanssa piti sumplia hieman, sillä takissa oli paljon jänniä leikkauksia. Kun kankaat oli leikattu ja violetihtavat, hohtavat kuviot painettu, siirryin rakentamaan takin helmaosaa. Referenssikuvista näkee, kuinka Ellenin takin helmassa on paljon tekstuuria ja se vaalenee alareunaa kohti. Tulkitsin itse niin, että painettujen kuvioiden seassa oli enemmänkin tekstuuria kuin valkoisia seittimäisesti kulkevia viivoja. Piirtelin taas pienen tovin kaavapaperille viivoja, joita pitkin myöhemmin ompelin ompelukoneella kankaalle, kaksi kertaa per viiva, jotta tekstuuri näkyisi paremmin. Kun kangas oli painettu ja tekstuuri ommeltu, siirryin liukuväriin. Pääsin kerrankin korkkaamaan joskus vuosi tai pari sitten isältäni saaman kynäruiskun ja suihkuttelin helmaan EMO-peittovalkoista vedellä ohennettuna. Väriä kului aivan jäätävät määrät, sillä sitä piti ohentaa todella paljon, jotta se pääsisi ruiskun putkesta vaivattomasti läpi. Tämän vuoksi kangas imi itseensä enemmän nestettä kuin väriä ja kerroksia piti tehdä paljon useampia kuin käsin maalia sellaisenaan töpöttelemällä. Kun maali oli saatu kuntoon, oli aika siirtyä neulaamaan vinonauhaa. Niin maan vietävästi vinonauhaa.

Olin takin kanssa miettinyt hyvän tovin, josko siihen tulisi silittää kiinni tukikangas napakkuutta antamaan. Koska takkiin olisi tulossa vuori ja paljon massaa nauhoista, ajattelin, ettei takki enempää tavaraa itseensä tarvitsisi. Voi, mikä virhe. Kun olin ommellut noin puolet helman vasemman puolen nauhoista, aloin nähdä päätökseni seuraukset: kangashan aaltoili tiheässä nauhametsässä aivan vimmatusti sen pienen elastaanimääränsä takia, joka siinä typerässä kankaassa sitten piti olla! Koitin korjata tilannetta silittämällä tukikankaan vielä tässä vaiheessa kiinni, mutta ei se juuri mitään pelastanut, kunhan vain keräsi kaikki aallot rypyille. Kettuuntuneena jätin tukikankaan paikoilleen ja silitin sen myös oikealle puolelle ennen kuin ompelisin sille puolelle yhtäkään nauhaa, jotta näkisin, auttaako tukikangas mitään silloin, kun se silitetään ensin ja nauhat kiinni vasta sitten. Ja auttoihan se.

Oikea puoli on ehkä lievästi nätimpi.

Ei siinä mitään. Revittiin sitten parin päivän turha työ pois vasemmalta puolelta, silitettiin uusi tukikangas kiinni ennen nauhoja ja ommeltiin taas lisää nauhoja. Koska olinhan kaivannut kaiken kiireen keskelle ökykämmejä.

En ollut koskaan ennen ollut tekemisissä glitterin kanssa, mitä cosplayhin tulee, ja saatoin olla asiasta Ellenin kohdalla vähän turhan innoissani. Sen lisäksi, että puvussa oli jo riittämiin helmiäispölyä ja kiiltolakkaa, sain oikeasti tunkea glitteriäkin kaiken päälle. Ellenin takin selkämyksen lärpäkkeessä oli selkeästi joku kimalteleva sininen raita ja kauluristakin löytyi jotain säkenöivää tekstuuria, joten Hobby Pointin glitterihyllylle tieni vei! Yllättäen onnekkaasti samaiselta hyllyltä löytyi nimenomaan glitterin ja kankaan kombolle toimiva kangasliima! Selkään tungin niin irtoglitteriä (sinistä ja valkoisenkirjavaa) kuin paperille tarkoitettua glitterigeeliä, joka hohti sinisen ja violetin sävyissä. Kauluriin käytin pelkästään glitterigeeliä pieninä pisteinä, jotta kankaan jousto säilyisi, eikä vahingossakaan tuntuisi kaulassa epämiellyttävältä. Selän raita oli yllättävän työläs, sillä liiman piti antaa kuivua miltei vuorokausi ja kerroksia piti tehdä useita. Lisäksi aina silittäessä sinisestä irtoglitteristä näytti irtoavan väriä, joten loppupuolella kiinnitin irtohileet lähinnä viimeistelevällä kerroksella glitterigeeliä. Sekä selkämyksen että kaulurin kankaana käytin samaa trikoota kuin takin alle tulevassa topissa. Huoneessani saattaa vieläkin olla jossain nurkassa hileitä kaiken sen ripottelun jäljiltä.

Lopuksi piti vain ommella takki kasaan. Kiinnitin rannekkeet ja kauluksen, ompelin loput vinonauhat paikoilleen, tein napinlävet ja ompelin napit kiinni. Takin helman röpelöintiä varten tein kaavat, joiden avulla piirsin röpön ääriviivat suoraan kankaalle, leikkasin niin päällikankaan kuin vuorinkin helmasta turhan pois ja lähdin kiinnittämään kankaita yhteen kangasliiman (=maitoliiman) avulla. Huolittelua kankaat eivät tarvinneet, sillä niiden liimaaminen yhteen hoiti homman jo tehokkaasti. Vihoviimeiseksi takapuolen kohdalle tulevaan aukkoon piilotin sen reunoja pitkin kulkevan vinonauhan sisään itse muotoillun vanteen, jotta aukko pysyisi mallissaan auki.

Sormikkaissa mietin, että tulisko oikean käden ketju tehdä ihan ketjusta vai jotenkin muuten. Koska ketjun kanssa sormikkaat olisivat olleet hankalat pukea, eikä sallisi joustoa laisinkaan, päätin hoitaa homman kirjomalla metallinsävyistä lankaa ketjusilmukoin. Olen tulokseen aika tosi tyytyväinen, sillä ketjusilmukat hitusen löysänä sallivat jonkin verran joustoa ja ihan tuurillakin löysin kauhean kivan näköisen langan (likaisen harmaata ei-niin-mitään-tietoa-mitä-materiaalia, ehkä polyesteriä tai vastaavaa, punoksessa seassa kromin väristä muoviliuskaa) Tikatasta. Menee mielestäni ihan ketjusta!

Vyön solki oli aika spesifin näköinen ja koitin löytää sopivanlaista muokattavaksi eBaysta. Ostin kahdenlaisia solkia, mutta kummatkaan eivät tarkoitukseeni sopineet. No, olin sorvannut alumiinista rinkuloita Elyonille, joten miksei se onnistuisi tälläkin kertaa? Hemmetin paljon haastavampaa se kyllä nyt oli, koska soljen sisäpuolella kulkisi kouru ja sen saamiseksi rinkula oli saatava pysymään tosi vaikeasti sorvissa kiinni. Tarttumapintaa kun oli hyvin niukasti, mikäli halusi saada palan asetettua oikeaan kulmaan. Meni taas ehkä kokonaisen vuorokauden tunnit, ennen kuin mokoma saatiin sorvattua. Kouruun liimattiin mustaa teippiä ja sen päälle puolestaan pienet alumiinipalaset oikeille kohdilleen. Elyonin renkaiden kaltaista kromikiiltoa en halunnut tehdä, joten viimeistelyyn riitti ainoastaan vahapinta pitämään mahdollisen värin muuttumisen kurissa, alumiinilla kun tuppaa vähän sellainen taipumus ajan kanssa olemaan.


Puvussa eniten pelkäsin ehkä kenkien tekemistä. Tilasin (jälleen) eBaysta hyvät pohjakengät (jotka huomasin saavuttuaan yllättäen koon liian pieneksi, mutta niillä piti vain mennä), jotka sittemmin kavensin liian runsaasta varresta ja poistin yläosasta turhan lärpäkkeen. Pohdin kauan kahden vaihtoehdon välillä: bootcoverit vai maalattu pinta. Olin tottunut käsittelemään kenkiä nahkamaalilla, ja aina oli tullut hyvää jälkeä, mutta tällä kertaa puku oli kaikkialta niin yhdenmukaista väriskaalaa ja materiaalituntua noudattava kokonaisuus, että aloin kallistua (vastahakoisesti) bootcoverien puolelle. Olin vain kerran tai pari elämässäni tehnyt bootcoverit ja nekin olivat aloittelijan näköiset, joten vähän jänskätti, mitä tästäkin tulisi. Lähdin ensin toteuttamaan covereita takkikankaasta, eli eipä-juuri-joustavasta materiaalista. Tein kaavat kenkien päälle Elmukelmusta ja teipistä, johon sain kätevästi piirrettyä leikkauskohdat ja kuvioinnit. Tämän jälkeen tein protot. Protojen valmistuttua huomasin, että näin istuviin saappaisiin joustamattomasta kankaasta tehdyt coverit eivät antaneet tarpeeksi liikkumatilaa, ellen sitten tehnyt niistä löysempiä. Mikä ei tässä kohdassa tullut kysymykseenkään. Siispä siirryin joustavaan kankaaseen (jota piti taas värjätä, koska en ollut tyytyväinen trikoon väriin saappaita ajatellen) ja tein proton suoraan trikookankaalla muotoilemalla saappaiden päälle ja sain kaavat siitä. Tämän jälkeen ompelin kasaan coverit lopullisesta kankaasta ja kiinnitin kontaktiliiman ja nuppineulojen avulla bootcoverit kiinni saappaisiin. Sivusauman jätin covereista ompelematta kiinni, jotta pääsisin käsiksi saappaiden vetoketjuun, ja liimasin aukon reunoiltaan kiinni saappaisiin. Koska tällaisen toteutustavan vuoksi kaavoja oli hankala piirtää ennalta, oli pistettävä saappaat jalkaan ja piirrettävä vähän hapuillen jonkinlaiset apuviivat käsivaralla. Sentään ei tarvinnut pitää saappaita jalassa kuvioita maalatessa ja nauhatkin sain liimattua ilman kummempia vaikeuksia. Kenkien pohjat tuli myös maalata mustasta vaaleanharmaaksi. Tarttumapinnan parantamiseksi hioin korot hiekkapaperilla irrottaen samalla ylimääräisen pohjamaalin ja maalasin päälle Deka Lack -maalilla uuden pinnan.

Ja heti perään kamalin asia, jonka tekemistä olin viivytellyt, oli se ihmeellinen tukkalaite Ellenin päässä. Ostin Hobby Pointista strutsinmunan muotoisen ja kokoisen styroksipalan, jonka puolitin ja kapeampaan päähän lisäsin pienen palan kolmionmallista ekstraa. Piirsin styroksipaloihin kaikki tukkalaitteen kuviot, peitin palat Elmukelmulla ja heitin päälle kerroksen Worblaa. Minun oli tarkoitus ottaa styroksi koko homman lopuksi pois Worblan alta, jotta saisin laitteesta onton ja tilaa peruukille sekä korville ja näin ollen tukkalaite asettuisi nätimmin päätä vasten. Styroksi saattaisi jäädä kiinni Worblaan, joten tämän vuoksi siis Elmukelmu. Piirtämäni kuviot näkyivät aika hyvin vielä yhden Worblakerroksen alta ja noita viivoja pitkin liimailin softisnauhoja ja koko hoidon päälle heitin vielä toisen kerroksen Worblaa. Koversin reiän molempien palojen keskelle, jotta saisin tupsut niihin myöhemmin nätisti kiinni ja tein niskapuoleisen osan myöskin kahden Worbla-levyn väliin liimatusta softiksesta. Olin kuvitellut, että Worbla olisi sen verran vahvaa tässä kohden, että tukkalaite pysyisi päässäni kuten Julius Caesarilla konsanaan, vaan toisin kävi. Tuki niskassa ei riittänyt ja laite valahteli päästäni alas. Siispä munien sarvikohtien kärkiin piti liimata pienien Worblapalojen avulla peruukin kuitujen sävyistä ompelulankaa parin pätkän verran, jotta se varmasti kestäisi ja ompelulanka hukkuisi kivasti kuitujen sekaan. Styroksit vain sisältä siis vielä pois (Elmukelmu saisi jäädä sisälle, jos oli jäädäkseen) ja maalihommiin. Heitin ensin pohjalle noin kymmenen kerrosta Gessoa, jonka sittemmin hioin sileämmäksi vesihiomapaperilla, jotta Worblan röpelöisyyttä saisi vähän peitettyä. Ihan silkkisen sileitä en tukkalaitteesta kuitenkaan halunnut, sillä minusta Ellenin design henkii jonkinlaista rosoisuutta ja kansantarumaisuutta. Maalaamisen tein kuivamaalaten Citadelin miniatyyrimaaleilla ja samalla Deka Lack -maalilla, jota olin käyttänyt saappaiden pohjiin. Lopuksi ujutin siniset tupsut tekemistäni rei'istä läpi ja sinetöin päät köntillä kuumaliimaa, joka ei solahtaisi reiästäkään läpi.


Esityksessä ei mielestäni ole oikeasti mitään kovin rakentavaa kerrottavaa näin prosessin puitteissa. Idea syntyi samana päivänä kuin hahmon keksiminenkin ja tiesin lähestulkoon heti millaista lähden tekemään. Idea kypsyi puvunteon aikana ja sekä valoideat että ääniraita tuli tehtyä yhdessä viikonlopussa. Olin etukäteen pelännyt, että joutuisin äänittämään monologin itse, sillä musiikki oli aina Ellenin repliikkien taustana itse pelissä. Sain onneksi kuitenkin säädettyä niin, että musiikki jatkui (mielestäni) luontevana ja Ellenin repliikit sai toimivasti mukaan. Olin aika varma, että vaatteiden vaihdossa esityksen aikana tulisi kiire ja päätinkin kysyä Elinaa mukaan jo melkein alkuvaiheilla avustajaksi, kun kerta avustaja sallittiin kisassa. Samalla Elina päätyi henkiseksi tuekseni, jolle purin kaiken, mitä puvussa tai esityksessä oli pielessä tai toisinaan hyvin ja samaten sain rakentavaa palautetta esitysideasta tyypiltä, jolle peli ei ollut ennestään tuttu. (Samalla piti visusti olla kertomatta Maijulle yhtään mitään, mikä oli todella omituista. Olin tottunut siihen, että kerron aina ihan kaiken juurta jaksain hänelle, mutta kyseinen pälli istui nyt tuomaristossa, enkä siis voinut sanoa mitään. :D) Lavasteiden kanssa piti pyytää apua iskältä ihan ajan puutteen vuoksi. Kerroin, mitä haluan ja iskä leikkasi ja kokosi minulle sermin ja sen eteen tulevan laatikon. Mitään pelin sisällön mukaista valtaistuinta ei ollut oikeasti tarvetta tehdä ja mielestäni tuli pysyä lähinnä nyt enemmän siinä, mitä ehti tehdä ja kunhan lavasteet antaisivat oikean suuntaista osviittaa. Maalasin lavasteet itse ja hengityssuojaimesta huolimatta niistin mustaa räkää seuraavat kaksi päivää. Hemmetin sutaistenhan ne tuli maalattua ja jälki oli sen mukaista, mutta annoin sen itselleni anteeksi. Lavasteiden tuli näyttää hyvältä kauas eikä niinkään lähelle ja tuon tyyppinen maalausjälki näyttäisi mystisemmältä kuin tarkasti kiveä jäljittelevä varjostus. Toisaalta tuo taisi kyllä näyttää paremmalta nimenomaan läheltä. Eh.



Kaikki tuli siis nippa nappa ajoissa valmiiksi ja voi taas hengittää. Tässäpä siis nyt vielä uurastuksen lopputulos!

Kuva: Maiju

Seuraavana vuorossa olisi Akane Owari (Super Dangan Ronpa 2) Desuconin perjantaille ryhmää varten sekä Mia Fey (Phoenix Wright: Ace Attorney -pelit) puolestaan lauantaille. Jänskään jälkimmäistä ehkä vähän, koska mukana on myös Godot, ja tykkään näistä kahdesta hahmosta peleissä luultavasti eniten. Suunnitelmissa olisi näillä näkymin shoottailla ja kuvaajana toimisi (ainakin) Avrasil (Niew Photography). Tykkään tyypin kuvista aivan jäätävästi ja olenkin ehkä nyt asiasta vähän liian tohkeissani. Ellenin olin ajatellut käyttää vielä uudestaan ulkoilmassa Desuconin sunnuntaina ja mikäli aika antaa myöten, Avrasil kuvaisi ehkä jotain eeppisimpiä kuvia tytsystäni. Joka tapauksessa, iik, kaksi viikkoa Desuun ja Akanesta on tehty vasta puolet ja Mia Feyta ei ole edes aloitettu, koska Cosvisionista palautumiseen on tarvittu niin vietävästi aikaa. Ja koska no, helvetti soikoon, en kykene normaaliin elämään, koska ROBBIE FUCKING WILLIAMS. AAA.

Cosvision, eli itkuviikonloppu

Puuh, olipahan uuvuttava viikonloppu! Cosvisionista asiaa pukkaa! Muisti on näin torstaina jo hämärtynyt tuskastuttavankin paljon, joten toivottavasti tästä nyt joku teksti tulee. Merkinnän kuvat on ottanut Maiju ja jälkikäsittelystä olen huolehtinut minä, ellei toisin mainita.

Cosvisioniin liittyvät valmistelut alkoivat oikeastaan kunnolla jo Desucon Frostbitessa. Olin jo vuoden 2013 Animeconissa lupautunut Mirolle Hall Cosplay -tuomariston puheenjohtajaksi Cosvisioniin ja valinnut hänen kanssaan muita tuomareita. Minulta vedettiin kuitenkin matto aika tehokkaasti alta Frostbitessa tänä talvena, kun Miro ilmoitti, etten olisikaan tuomari vaan kutsuttu kilpailemaan yhdeksän supertaidokkaan cossaajan kanssa kutsuvieraskilpailuun. Kutsu oli ihan hillitön kunnia, koska en vain käsitä tai osaa mieltää itseäni sellaisen porukan keskelle sopivaksi. Olin myös hämmentynyt, sillä olin ennen kutsuani kuvitellut, että lavalla olisi maailmalla arvokisoissa edustaneita harrastajia, mutta kisan kriteerinä oli kuulemma nimen omaan se, ettei kisaaja ollut saanut edustaa arvokisoissa. Valinta perustui siihen, että oli joskus voittanut kotikentän kisoissa. Olin odottanut konkareiden välistä kilpailua, mutta ei mielestäni ollut huono formaatti tämäkään. Vielä kyllä odotan sitä päivää, kun arvokisaedustajatkin pääsisivät ottamaan mittaa toisistaan, keh. Itse Cosvisionin pukuvalinnasta ja puvun työstöstä kerron tarkemmin myöhemmin toisessa blogitekstissä, mutta kerrottakoon, että hahmokseni valikoitui Ellen PS3-pelistä Folklore.

Toisin kuin yleensä, lähdimme autoporukkamme kanssa liikkeelle vasta tapahtuma-aamuna edellisillan sijaan. Minulla riitti puvun kanssa tekemistä aina lauantai-aamuun saakka, ja sain nukuttua valehtelematta vaivaiset puoli tuntia ennen kuin piti nousta ja pakata auto matkaan. Sain kuitenkin sentään puvun valmiiksi ja luvan nukkua autossa, joskin suoriuduin erityisesti jälkimmäisestä heikosti. Myös Elina ja Maiju olivat nihkeiden yöunien varassa ja sääliksi kyllä kävi, kun Maiju joutui katsomaan kahta tuhisevaa matkustajaa kykenemättä itse samaan ratin ja polkimien vuoksi.

Perille päästiin yllättävän sukkelasti ja Turun päässä suuntana oli suoraan pukuhuone, jossa vastassa olivat kutsuvieraskisan osallistujat. Olin jo hyväksynyt, etten tulisi kisassa edes sijoittumaan, mutta kaikkien pukujen näkeminen teki siitä uskosta entistä vahvemman. Minua ei kuitenkaan jännittänyt siinä vaiheessa niin yhtään ja lähinnä ihastelin mitä muut olivat saaneet kasaan lyhyen varoitusajan aikana. Pukuni näin päälläni ensimmäistä kertaa vasta pukuhuoneessa. Koko puvuntekoprosessin aikana oli tuntunut siltä, että käsistäni syntyy vain paskaa (pahoittelen sanavalintaa) ja olin pukuhuoneen peilin edessä oikeastaan yhä samaa mieltä, joskin vähenevissä määrin kuin prosessin aikana. Puvussa oli ollut hirvittävästi työtä ja joitakin minulle uusia asioita, joista tiesin kuinka niiden haluaisin olevan, mutta joita ei mitenkään saanut haluamaani muotoon. Kokonaisuus näytti kuitenkin loppupeleissä siltä miltä pitikin ja kykenin ottamaan kehut vastaan vilpittömästi, mutta en kuitenkaan aivan hyväksynyt näkemääni. No jaa, ei sen väliä, koska en kuitenkaan tulisi sijoittumaan. Koska uskoin vakaasti näin, ei minua tuleva kisa jännittänyt oikeastaan koko päivänä enkä jaksanut liioin ahdistua siitä, etten ollut kertaakaan harjoitellut esitystä.

Pukuhuoneista siirryin tuomarointiin, jossa istuivat Irtsa, Shufu ja Maiju. Koska olen tuntenut Maijun pitkään ja cosplay-skenessä kunnioitan tyyppiä harrastajana enemmän kuin ketään muuta, olin tuomaroinnista etukäteen hirveän ahdistunut ja vältin katsomasta kyseistä henkilöä itse syynäystilanteessa. (Pahoittelen siis, Irtsa, tiivistä katsekontaktia kanssasi. :D) Vaikka olin pukuuni tyytymätön, jäi tuomarionnista hyvä mieli. Tuomarointi meni loppupeleissä todella mukavasti ja kuiten yleensä, erittäin lämminhenkisesti. Tuomaroinnin jälkeen oli vuorossa pakolliset kisaajakuvat, jonka jälkeen pääsin vapaalle odottamaan lavaharjoituksia.

Lavaharjoitukset menivät aivan päin prinkkalaa. Suuri osa ajasta meni siihen, että katsoimme läpi valot ja itse vedon ehdin tehdä vain kerran. Elina auttoi hurjasti sermin takana, mutta Ellenin pitkä letti oli aivan hirveä ongelma vaatteiden vaihdossa. Letti kun jäi aina kiinni joko takin vetoketjuun tai sen alla olevan sinisen paidan tarranauhoihin, kun vaatteita riisuttiin. Tämän vuoksi harjoituksista onneksi viisastuneena päädyimme siihen, että letti oli pakko laittaa vaatteiden alle piiloon. En kuitenkaan niin kovin olisi selin yleisöön, että tuo olisi mitenkään kummemmin haitannut. Vaihdossa tuli silti hirveä kiire enkä ehtinyt iskuihini kiinni. Harjoituksissa jäi kokeilematta ihan liian monta asiaa, joiden kuitenkin tuli olla mukana itse esityksessä. Kuten olin arvellut, esitys tulisi menemään siis osin improvisaatiolla. Hah. Hah.

Ennen itse kilpailua oli aikaa melko lyhyesti. Ehdin kerrata ääninauhan repliikit ja katsoa äänen perusteella, missä kohti tuli nyökätä taustavideon vuorosanalle: ”You want to see your mother, hmm?” Tiesin, että itse lavalla esitys menisi paljon ns. turhaksi seisoskeluksi, sillä en ollut ehtinyt harjoitella ja esiintymiskertani oli ensimmäinen koskaan. Lisäksi maagisen takin saaminen napitettua olisi ihan tuurista kiinni, sillä en ehtisi sermin takaa pois yhtään sen nopeammin, vaikka tarkoitus olisi ollut. Tauon jälkeen oli siirryttävä odottamaan jonoon omaa esiintymisvuoroa lavan taakse. Olisin halunnut esiintyä ensimmäisten joukossa. En ollut halunnut nähdä muiden harjoituksia, sillä pelkäsin sen vaikuttavan hermoihini turhaan. En ollut syönyt mitään koko päivänä ja unta nupissa oli tosiaan tallessa vain puolen tunnin verran plus kämäistä pilkkimistä autossa. Aikaisempien kisakokemuksieni myötä tällaisen energialatingin surkeiden voimien perusteella voisin olla lattialla tajuttomana koska tahansa, mikäli alkaisin jännittää yhtään. Sen sijaan, että olisin ollut jonossa ensimmäisenä, olin toiseksi viimeisenä ja jouduin kuuntelemaan muiden esitysnauhoja ja yleisön taputtelua. Olen ehkä onnellisin ikinä siitä, että Elina olisi kanssani bäkkärillä ja lavalla, sillä en varmastikaan olisi pysynyt tolpillani samalla tavalla kuin hänen kanssaan. Ensimmäisessä kisassani pyörryin juuri ennen tuomarointia, toisen kisan ajan jännitin niin paljon, että pimeä vintti oli silloinkin lähellä. Tällä kertaa pysyin pääosin rauhallisena, mutta vahvoja jännitysaaltoja kuitenkin tuli. Liekö vaikuttajana ollut aikaisempi kisakokemus, kylmä juomavesi, Elinan seura vai kaikki kolme, pystyin melko hyvin hillitsemään ja skarppaamaan itseni yli jännityskohtauksista.

Kun vuoroni tuli ja oli aika siirtyä lavalle, sain vielä viimeisen ahdistuskohtauksen, joka kesti aina siihen saakka kunnes valot ja musiikki lähtivät päälle. Esityksen alettua kaikki jännitys kuitenkin yllättäen hävisi kokonaan. En ole koskaan kokenut vastaavaa. Pukukisoissa, joissa kävellään lavan etuosaan, annetaan pari poseerausta ja kävellään pois, minua on jännittänyt aina ihan koko ajan ja vapisen kuin haavanlehti. Mutta haha, Cosvisionin esitys meni juuri niin päin pyllyä kuin olin aavistellutkin. Elina suoriutui tehtävästään toivotusti, mutta omassa suorituksessani olisi ollut hirveästi parantamisen varaa. No, eipä sen väliä. Ekaksi esityssuorituksekseni ihan tarpeeksi okei. Tietääpähän tulevia kisoja varten, mihin keskittyy enemmän ja mihin vähemmän.

Kuva © Daniel Hagelberg

Joka tapauksessa kisasta napsahtikin yllättäen toinen sija aivan naurettavan pienellä piste-erolla, mikä on ihan pöyristyttävää. En oikeasti ollenkaan ajatellut, että voisin päästä edes kolmanneksi, mutta että toiseksi ja noin lähelle ensimmäistä sijaa? Mitä? Olen tähän mennessä itkenyt kaikissa kisoissa, eikä tämäkään kerta ollut poikkeus. Olen kilpaillut kolmasti (okei, neljästi, mutta viime kerta suoritettiin nettiäänestyksellä ja kyseessä oli ryhmä-cosplay) enkä usko, että se itkeskely siitä ihan lähiaikoina helpottaa, vaikka kokemusta karttuisikin. Kuulin pikkulinnulta, että joku oli yleisössä ihan ääneen ihmetellyt, että mikä siinä nyt voi muka itkettää, kun eihän siinä ole mitään ihmeellistä. Voi kyllä siinä on. Minulle pukujen teko ja kehittymen on hengessä ja veressä. Teen niiden eteen työtä aivan hirveästi, sillä minulle on tärkeää kehittää itseäni ja osaamistani. Olen sen vuoksi myös aivan tautisen epävarma siitä, olenko saavuttanut omat tavoitteeni ja mieluusti onnistumisen toivoisi näkyvän ulospäin. Kun kilpailuissa kaikkien pelkojen ja epävarmuuden tunteiden päälle saakin tunnustusta, on se niin hirveän suuri huojennus ja palkinto kaikista niistä helvetin monista tunneista, viikoista, kuukauisista, vähiin jätetyistä unista ja ruoasta, jotka on siihen kaikkeen kuluttanut. Sitä on ollut niin sisällä siinä tekemisessä, että kaikki muu ympäriltä unohtuu. Että joo, kyllä se oikeasti tuntuu joltain. Minun pukuni eivät synny hetkessä. Ne syntyvät ajan kanssa, päättäväsyydellä ja pitkäjänteisyydellä, virheillä ja niistä oppimalla. Moni harrastaja kokee samoin ja tunnustus tuntuu aina hyvältä, oli kyseessä kuka tahansa, ja kukin reagoi tähän omalla tavallaan. Itku ei ole synti, vaan merkki siitä, että välittää ja on mukana jossain, joka on itselleen tärkeää. Se, ettei itke, ei puolestaan ole osoitus siitä, ettei kiinnosta. Kuten sanottu, kukin reagoi omalla tavallaan. Antakaa ihmisten nauttia siitä. ♥

Kuva © Nyymix

Kiitos kaikille onnittelijoille kisan jälkeen ja isot onnittelut omasta puolestani muille sijoittuneille, Hanskulle (3. sija, vas.) ja Rullarinkelille (1. sija, kesk.)! Muut kisaajat, olitte ihan huikeita ja kiitos, kun sain untuvikkona jakaa lavan kanssanne! ♥

Operaatio Fredrikin YouTube-tililtä löytyy video kaikkien kolmen sijoittuneiden esityksistä. Tässäpä siis se!

 

Olin kieltämättä aika pettynyt, kun kisaajat saivat mitalit (joissa ei lue sijoitusta :c) pokaalien sijaan sellaisesta kilpailusta Tavallaan toivoisin yhä, että kaikki voisivat vielä pytyt mitalien tilalle saada. Pokaali kun on aina pokaali ja olihan koko homma ollut ihan hirveää rääkkiä. Missä on mun pokaali tänne tänne tänne okei anteeksi olen kamala menen pois ää. :C
Mutta tavarasälä ja erityisesti lahjakortti ilahduttivat suuresti! Jee!

Ja eihän se itku loppunutkaan siihen, vaan jatkoin vielä pahemmin tuomarien palautteessa. Ihan kamalasti en palautetta ehtinyt saada, sillä itkubileet veti hyvin etusijan aikalailla kaikilta (pahoittelut tuomareille: olen ällöttävän liikuttava ja se tarttuu). Palaute oli kuitenkin odotetun mukaista. Puvun ja esityksen kokonaisuudessa pukuni oli se vahvempi osa, mikä oli henkilökohtaisesti mukava kuulla. Koska esiinnyin ensimmäistä kertaa ikinä ja harrastuksessa panostan henkilökohtaisesti nimenomaan pukuihin, olisi se ollut ehkä vähän isku vasten kasvoja, jos pukuni olisikin ollut se heikompi osa. Parannusehdotuksia sain loppujen lopuksi hyvin vähän, mikä oli aika tyrmistyttävää, kaikessa mukavuudessaan. Kaikista jo omassakin tiedossa olleista parannusideoista huolimatta palaute oli rakentava kokemus ja suosittelen sellaisen hyödyntämistä kaikille kisaajille aina kuin mahdollista.

Koska olin nukkunut ja syönyt säälittävästi ja kilpailukin vei mehut aika hyvin, päätin jättää photoshoottailun seuraavalle päivälle. Loppupäivä meni siis oikeastaan hotellille vyöryten, ruokaa metsästäen (Hesburgerin kautta kauppaan, josta ostin keksejä, mehua, karkkia ja pullaa... että silleen) ja illan Euroviisuja odottaen. Katsoimme pienen hotelliseurueeni kanssa oman esitykseni vielä läpi, sillä Elina ja minä emme olleet sitä kertaakaan nähneet erinäisistä syistä. Kiitokset Ninnulle esitykseni taltioimisesta! Oli todella outoa katsoa itseään liikkuvana kuvana, mihin en ollut tottunut, ja Elina taisi siihen tokaistakin, että näytän aivan pelihahmolta. Viisut alkoivat vihdoin, jee. Conchita oli oma ennakkosuosikkini ja johan lähti taas hanat auki, kun hän esiintyi ja eritoten, kun CONCHITA VOITTI. ;A; Itkin itseni uneen lauantaina silkkaa hyvää oloani.

---

Sunnuntai sujui vailla kummempaa ajanvietettä. Olin päättänyt pyhittää päivän lähinnä photoshoottaamiselle, ja siihen se oikeastaan menikin. Kävin kyllä katsomassa myös cosplay-kisat (ja nöön, Maija, oli ihana nähdä ja istua vieressäsi ♥ Miina, jos luet tätä, olisi ollut ihana nähdä sinuakin ♥), Cosvisionin jälkeen olen kuullut monilta, että olisivat halunneet tulla sanomaan moi, mutteivat jostain syystä kuitenkaan olleet uskaltaneet. Kiltit ihanat, tulkaa juttelemaan! ;A; En syö tai edes pure ketään (enkä edes heitä tähän sitä läppää mahdollisen purennan voimakkuudesta) ja minusta on vain ihanaa, jos minulle tullaan löpisemään! Sunnuntaina kuitenkin jokunen uskaltautui, mikä oli hirveän mukavaa ja olen siitä kiitollinen. Yksi sunnuntain kohokohdista olikin, kun Kairi, tapahtuman kunniavieras, avasi sanallisen arkkunsa ja kävi ilmi, että hän tunsi pukujani. Bryy, ei pieni ihminen kestä!

Kuva © AG

Kotimatka tapahtui lähes yhtä väsyneissä meiningeissä kuin matka Turkuun päin, vaikkakin takapenkkimatkustajan tilalle tuli toinen pylly. Helsingissä tiputimme tavaraa ja Biitin pois kyydistä. Sydämeni sai ehkä vimeisen niitin ja puskin onnenkyyneliä silmistäni jälleen, kun bongasimme Maijun kanssa kaksi citykania vetämässä rallia pihalla keskenään uskomattoman kauan. Olenko ikinä kertonut, miten lähellä sydäntäni kanit minulla ovat? Enkö? No ihan perhanan lähellä.

Pilotiksi Cosvision tuntui kävijöille oikein antoisalta tapahtumalta ja sillä on mielestäni kaikki mahdollisuudet toimivaan ja suureen kasvuun. Kävijäkatoon olivat varmasti vaikuttamassa äitienpäivä, kenties Euroviisutkin, mutta ennen kaikkea Toukokuu, sillä monilla on valmistumiseen vaikuttavia kouluhommia. Sisäpuolelta katsottuna toki löytyi paljon paranneltavaa, mutta se menee kyllä ihan vain ensikertalaisuuden piikkiin. Tiedonkulussa olisin toivonut säntillisempää toimintaa ja tulevia kutsuvieraskisaajia ajatellen olenkin jo cosplay-vastaavalle esittänyt toiveeni, että kutsut lähtisivät vastaisuudessa liikkeelle vähintään puoli vuotta ennen tapahtumaa alle kolmen kuukauden sijaan. Kilpailijoilla on todennäköisesti niin töitä ja/tai koulua kuin muutakin elämää. Mahdollisimman aikainen tieto kutsusta olisi siis rikkaus, jotta kisaajilla olisi aikaa pohtia ja tehdä rauhassa ja näin ollen tuoda kisoihin mukaan sitä tapahtuman toivomaa kovaa tasoa. Joka tapauksessa, kaiken kaikkiaan vallan muikea viikonloppu, josta on jäänyt jäljelle aivan valtaisia eksistentiaalisia pohdintoja omasta asemasta skenessä ja siitä, kuinka oikeasti harrastuksessa voi kehittyä ja yhyy kaikki on niin ihania en kestä menen pois moi.

Summary in English: Cosvision was almost a week ago and I had loads of fun. I took part in the cosplay contest for invited guests and won the 2nd prize! The weekend included lots and lots of happy tears.