Tuli tuossa luettua
Jesmon ja
Ilonan
henkilökohtaista ja pohtivaa tekstiä itsetunnosta ja
ulkonäköpaineista sun muista vastaavista. Jesmon tekstin luettuani
minulle tuli Ilonan tapaan sellainen tunne, että täytyisi saada
kirjoitettua aiheesta omien kokemuksien ja tuntemuksien kautta, mutta
syistä ja toisista koin, että menee minulla vähän liikaa ihon
alle ruveta avoimesti kuuluttamaan oman pääni sisäisiä
ulkonäköasioita, koska koen ne oikeasti aroiksi aiheiksi. Myöhemmin Ilonan tekstin luettuani kynnys tuntui
laskevan sitten sen verran, että ehkä tästä nyt kehtaa
sydänjuuriaan vuodattaa. Ainakaan en ole yksin tämän kanssa, vaan
on tuollaisia ihanan vahvoja naisia, joilta saa voimia ja tukea oman
pään sisäisille ristiriidoille ja peloille. Teksti on ennen kaikkea hyvin henkilökohtainen, joten trigger warning.
Kasvoin aika lailla siinä
kuvitelmassa, että olen ihan okei tapaus ulkonäköni puolesta ja
koko ala-aste taisi sujua sen kummemmin ulkonäköpaineista
murehtimatta. Yläasteen aikoihin tilanne alkoi muuttua ja paikoin
oli niitä sosiaalisen median höykyttämiä hetkiä, jolloin
kuvittelin olevani epäsikiö, kun minulla oli vähän muita
ikäisiäni tyttöjä leveämmät jalkapöydät. Minusta minulla oli
turhan suuri nenä, aivan liian pienet korvat, iso takapuoli ja
etenkin profiilini oli jotain aivan järkyttävää vahvan leukani ja
pienen suuni vuoksi. Kuitenkin päällisin puolin tiesin sen, että
olen aivan normaali tapaus ja että moni muukin ikäiseni mietti
aivan samoja asioita. Välitin ulkonäöstäni aika paljon ja sen
vuoksi meikkasin joka päivä kouluun koko yläasteen ajan.
Viimeisien vuosien aikana aloin kiinnostumaan Japanista ja sen
kulttuurista ja ulkonäköni alkoi saada voimakkaasti vaikutteita
sieltä päin. Minua ei koskaan haukuttu tai kiusattu ulkonäköni
puolesta, vaikka pukeuduin selvästi muita luokkalaisiani
erikoisemmin (kissankorvahuppari, erikoisesti leikattu kampaus,
kissansilmäpiilolinssit...), mistä olen tavattoman kiitollinen.
Olen onnellinen, että kävin läpi tämän vaiheen, sillä sitä
kautta tunnuin unohtaneen turhan kehontarkkailun. Nautin siitä, että
olin erikoinen ja että erikoisuuteni ei johtunut
ruumiinrakenteistani ja piirteistäni, vaan jännemmästä tavasta
pukeutua.
|
Ei nyt näy jänniä vaatteita päällä, mutta tyytyväinen Yumi on tyytyväinen. (Kesä 2007) |
Lukiossa löysin samanhenkisiä ihmisiä
eikä erikoisuuteni ollut enää lainkaan erikoista. Löysin cosplayn
jo ensimmäisenä opiskeluvuotenani ja nautin siitä seuran vuoksi.
En välittänyt siitä, millaiset vaatteet tai mitä sukupuolta
cossattava hahmo edusti. Pointti oli, että minulla oli hauskaa
muiden kanssa ja pukeutuminen toi meitä yhteen. Minulla riitti
pokkaa vaikka muille jakaa, mitä pukuvalintoihin tuli. En olisi
hävennyt paljasta pintaa ja moni pukusuunnitelmista sitä sisältikin
(joskin harvempi niistä toteutui). Muistan olleeni tyytyväinen
itseeni ja se oli suuresti ympäristöni ja ystävieni ansiota.
Seurustelin ensimmäistä kertaa vakavasti ja olin onnellinen sekä
suhteessa että laajassa ystäväpiirissä. Kuulin usein kehuja ja
ehdotuksia mahdollisista cossattavista hahmoista, ja monesti ehdotukset
olivat Tsikuja isolla t:llä. Sen aikaiset lähimmät ystäväni
olivat vahvasti sitä mieltä, että minulla oli hyvä kroppa ja
uskoin siihen itsekin, vaikka, yllättävää kyllä, minulla oli
noihin aikoihin enemmän massaa kuin mitä minulla on koko elämäni
aikana ollut. En ole koskaan ollut ylipainoinen, mutta olin selkeästi
nykyistä kehoani samanaikaisesti pehmeämpi ja lihaksikkaampi.
Jäntevämpi.
|
Ei tuntunut moinen missään. (Animecon 2008) |
Vuotta myöhemmin ensimmäinen vakava
suhteeni tuli päätökseensä ja reagoin tilanteeseen voimakkaammin
kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Itsetuntoni heitti häränpyllyn
ja huolella. Podin voimakasta alakuloisuutta, joka myöhemmin äityi
masennukseksi ja piittaamattomuudeksi. Tapani käsitellä alakuloa
johti siihen, että unohdin tyystin syömisen enkä pistänyt suuhuni
mitään viiteen viikkoon. Painoa tippui tuona aikana hyvin
sutjakkaasti ja kävin alipainon puolella. Aloin tarkkailla painoani,
mutten suinkaan siitä syystä, että olisin ollut huolissani, vaan
siksi, että voisinko saada vielä enemmän pois. Paino oli pudonnut
niin helposti, nopeasti ja huomaamatta, että olin päästänyt
itseni anoreksian puolelle. Katsoessani peiliin näin makkaroita
siellä missä niitä ei ollut ja aloin näännyttämään itseäni
tietoisesti. Koitti lopulta se päivä, kun isäni avasi suunsa ja
ilmaisi huolensa ja päättäväisyytensä, että touhuni oli
loputtava. Hän pakotti minut syömään letun (:D), mikä oli ehkä
vaikeinta mitä kykenin kuvittelemaan. Ruokaan tottumaton kehoni
vastusti ankarasti, mutta itkua vääntäen sain kolme säälittävää
haukkua alas, vaikka teko oksettikin. Kokemus oli yksi henkilökohtaisesti
rankimmistani, mutta olen onnellinen siitä, että isäni teki mitä teki ja katkaisi kierteeni tehokkaasti. En koskaan joutunut sairaalaan asti ja pääsin perheeni ja
ystäväpiirini tuella takaisin jaloilleni. Tarkkailin aluksi
painoani inholla, kuinka se nousi pikkuhiljaa kilo kilolta, mutta
lopulta minun oli pakko jättää tarkkailu pois. Niin helposti hävitetyt kilot tulivat väkisinkin takaisin ja sen tietoinen tarkkaileminen teki vain pahaa. Ennen kuin huomasinkaan, en enää
välittänyt ja olin taas entisissä mitoissani, tyytyväisenä ja
huolettomana. Vaikka en (mielestäni) koskaan näyttänyt ns. anorektisen
laihalta, se ei tee sairautta olemattomaksi. Sairaus oli
alkuvaiheissa, mutta olin silti saanut iskostettua päähäni
sairauteen kuuluvia ajatustapoja ja toimintoja.
|
Kuukausi tai pari lettuepisodin jälkeen. Kiloja on jo ehditty kerätä takaisin. (Tsukicon 2009)
Kuva © alksndra |
Kokemus on jättänyt jälkensä.
Kiinnitän huomiota kehooni ja sen malliin sairautta edeltäviä
aikoja huomattavasti enemmän ja nykyään olen todella tarkka siitä,
minkä hahmon vermeet ylleni vedän. En ole cossannut miespuolisia
hahmoja sitten syömishäiriökokemuksen, sillä mielestäni kehoni
ei sovi maskuliinisempaan muottiin. Nykyään en, luojan kiitos, näe itseäni
lihavana, vaan tämä ratkaisu johtuu siitä, että tunnen kroppani
ja sen, että minulla on tiimalasivartalo. Tiedän olevani hoikka,
tai vähintäänkin normaali kehoni mittojen puolesta, mutta yhä
minulla on päähänpinttymiä kroppani kohdista, jotka ilmeisesti
vain minä näen. Olin kauan sitä mieltä, että minulla on kauhean
suuri pylly. Noihin aikoihin olin tekemässä Frania (Final Fantasy
XII) ja jännäsin hirveästi hahmon takapuolta ja omani suhdetta
siihen. Nekoconissa 2011 takapuoltani kehuttiin minulle useasti, mikä suorastaan tyrmistytti. Toki peppuni oli tyrkyllä ja
kommentit olisivat voineet olla sen kaltaisia, että kommentoidaan
koska se nyt on siinä, mutta jos omiin korviin kantautuu sellaista
kuin: ”Voi kun minullakin olisi tuollainen takapuoli. Cossaisin
itsekin tuollaisia hahmoja, jos voisin”, ei voi tuntua muulta kuin
hyvältä (ja harmittavalta toki, että muilla oli tällaisia itseään
aliarvioivia mielipiteitä). En ole eläissäni harrastanut säännöllistä liikuntaa, joten en vain ymmärrä, mistä olisin sen puhutun hyvän takapuolen saanut.
|
No onhan se nyt hyvä pylly kun jälkikäteen katsoo. (Tracon 2011)
Kuva © Jamfoot |
Hyväksyin takapuoleni, mutta tilalle
tuli uusi pakkomielle, jota en ollut huomioinut laisinkaan ennen
peppuahdistusta, ja tämä pakkomielle on voimassa yhä tänäänkin. Tästä voin ehkä päätellä, että vaikka kuinka
mielipiteeni epäkohdista todistettaisiin onnistuneesti minulle
vääriksi, keksin tilalle aina jotain muuta, jota voin inhota
itsessäni. Koska en voi olla täydellinen. Jos joku sanoo muuta, hän
on väärässä. En kuitenkaan väheksy tämän jonkun mielipidettä,
päinvastoin. Hän vain on yksinkertaisesti väärässä, sillä
kukaan ei ole täydellinen. Se mitä itse inhoaa, saattaa toinen
rakastaa, ja toisin päin. Yhteistä täydellisyyttä ei ole, sillä
mielipiteitä on monia.
Osaan kuitenkin ottaa mielestäni hyvin
kehuja vastaan, sillä ne ovat minusta aina ihania. Saatan häkeltyä
suunnattomasti enkä ymmärtää, mihin kehu perustuu, mutta arvostan
toisen mielipidettä niin paljon, etten voi olla sanomatta kiitosta
ja kokematta lämmintä tunnetta rinnassa. Itse kukin on tuijottanut
omaa napaansa ja (olemattomia) virheitään, että ulkopuolisen
mielipide on tervetullut pakkomielteenkatkaisija, ainakin hetkeksi.
Toki ulkonäköäni on myös haukuttu, ei kuitenkaan koskaan päin naamaa. Olen sitä laatua, että otan
helposti itseeni ja mietin asioita ihan liikaa henkistä terveyttäni
ajatellen, ja harmittaa, että olen antanut silloisien haukkujen
päästä ihoni alle. Olin inhonnut vahvaa leukaani pitkään
yläasteen aikoina ja olin alkanut pikkuhiljaa hyväksymään sen massiivisuuden,
niin ystävien kehujen kuin oman pääni avulla. Vaikka kehuja oli
kuullut monia, saattoi se yksi /cgl/:ssä (tai ylilaudalla, ei muista
enää) anonyymin kirjoittama ”box head” romuttaa itsetuntoni
takaisin yläasteaikoihin. Vuosia myöhemmin olen onneksi osannut
lähinnä nauraa koko jutulle. Kuvassa, johon kyseinen nyymi oli
kommentoinut, olin minä Franiksi sonnustautuneena. Tyyppi olisi
voinut kommentoida mitä tahansa, osoittaa vikoja puvussa, mutta hän
valitsee leukaperäni, joiden kanssa olen syntynyt ja jotka tekevät
kasvoistani persoonalliset? Onnea sille ja pikkumielisyydelle! Osaan
nykyään ajatella asian niin, että kenties pukuni oli niin upea,
ettei lokki keksinyt siitä mitään pahaa sanottavaa, mutta pakkohan
jossain oli jotain vikaa olla, joten kommentoitiin syntyperäisiä
asioita. Joten eipä tunnu missään enää moinen hätäpäissä
tekaistu kommentti. Ja vaikka onhan puvussani vikoja, niin on se nyt paljon helpompi elää tämän edellä mainitun ajatuksen kanssa.
|
"box head" - kommentin triggeroinut kuva. Että silleen. (Nekocon 2011)
Kuva © Kangaskasa |
Ne kohdat, joita vihasin teininä, ovat
minulle nykyään ne, joista pidän itsessäni eniten. Olin
”laatikkopää” pienellä naamaan katoavalla suulla, liian
suurella nenällä ja piskuisilla korvilla, mutta nyt olen nainen,
jolla on särmikäs leukalinja, sievä suu, suora nenä ja sirot, kauniin muotoiset korvat, enkä vaihtaisi mitään niistä mihinkään. Olen ollut jo harrastuksen alkuajoista tekemisissä valokuvausta harrastavien ihmisten kanssa ja ollut paljon sen puoleen kameran edessä, että olen oppinut heidän neuvojensa kautta sekä itsestä otettuja kuvia katsomalla ymmärtämään kehon ja kasvojen hyviä suuntia ja asentoja. Niistä vaikeistakin kehon kohdista on saanut vähintäänkin toimivia ellei jopa kauniita ihan vain harjoittelemalla ja omaan kehoon totuttelemalla. Se vahva leukani ei esimerkksi ole paras mahdollinen suoraan alhaalta kuvattuna, mutta jossain muussa kulmassa se voi olla jotain häikäisevää. Joskus kuvauksissa voivat vaikuttaa muutkin tekijät, jotka yllättäen toimivatkin suoraan alhaalta kuvatun leuan kanssa. Meikki, kasvoille asetellut hiukset sekä erityisesti valon suunta plus voimakkuus ja sen kautta kasvoille lankeavat varjot voivat kaikki tarjota osansa.
Kuulen paljon kommentteja siitä, kuinka minulla on hyvä kroppa,
mikä hämmentää minua joka kerta. Uskon siihen itsekin
pääsääntöisesti, mutta aina jos satun kehumaan kehoani, minulle
tulee syyllinen olo. Minusta tuntuu, etten ole nykyisissä mitoissani
”reilulla” ja terveellisellä tavalla enkä siksi olisi
oikeutettu kehuihin, jotka kohdistuvat kehooni. Syön melko harvoin
enkä saa läheskään kaikkia ravintoarvoja, joten painoni ei nouse. Syömistottumukseni eivät ole tällaiset siksi, että laihduttaisin tai mitään sellaista. Rytmini vain sattuu olemaan tyällainen. Sen lisäksi minulle tuppaa usein pukuja tehdessä käymään niin,
että menen niin tiloihin, etten yksinkertaisesti muista syödä, ja puvuntekoprosessin aikana painoni saattaa tippua muutamalla kilolla. Tällä hetkellä olen useamman kilon verran
normaalipainoani kevyempi ja sekä perheeni että ystäväpiirini on
osoittanut huolta siitä, että olen "hirveän laiha". Minulla on aina
ollut erittäin kapea vyötärö suhteessa muuhun kehoon, eikä se ole koskaan muuttunut
mihinkään. Olen kuullut erityisesti isältäni kommentteja, että
kylkiluuni näkyvät, mutta ne ovat näkyneet aina, enemmän tai vähemmän, sillä
keskivartaloni on pieni suhteessa muuhun kroppaan. Vain se, että
olen viime aikoina keventynyt useamman kilon, ei tee keskivartalostani
mielestäni yhtään sen enemmän hoikkaa. Minun pitäisi kuulemma syödä enemmän, mikä on minusta
(typerä kyllä) tilanteen paisuttelua. Tiedän, että elämäntapani
eivät ole terveellisimmästä päästä ja ravintoarvojen puolesta minun pitäisikin syödä enemmän, mutta en voi olla
vertaamatta nykyistä tilannettani syömishäiriön aikoihin. Tapani
reagoida ”sun pitäis syödä enemmän” -kommentteihin saavat
minulta siis yleensä henkisen silmien pyöräytyksen ja pään
sisällä käydyn monologin: ”Voi kuule, oisitpa nähnyt mut
nelisen vuotta sitten.” Arvostan huolenpitoa, mutta se tuntuu aiheettomalta. Tuntuu hirveän ristiriitaiselta saada harrastuksen kautta positiivisia kommentteja kehostaan, sen koosta ja mallista, mutta samaan aikaan lähipiirissä huolehditaan siitä, etten saa laihtua yhtään. Jälkimmäinen tuntuu erityisen oudolta, koska en ihan aikuisten oikeasti ole lähelläkään vaarallisten mittojen tienoota. En ole yrittänyt missään vaiheessa tietoisesti laihduttaa (siis nyt, eri asia silloin syömishäiriön kanssa), mutta en minä nyt lihottaakaan itseäni halua. Ikinä ei ole hyvä kenellekään ja tuntuu pahalta, etten itse saisi määrätä kehostani. Toisaalta ymmärrän täysin lähipiirin huolen. Ovathan he nähneet tai yksityiskohtaisesti kuulleet, mihin olen päästänyt itseni ruoan kanssa aiemmin menemään ja pelko sen toistumisesta on aitoa. Joten olen huolenpidosta oikeasti kiitollinenkin.
Hoikkuuteni on ehkä ainoa asia, josta
minun on toisinaan vaikea hyväksyä kehuja. Olen käynyt alipainon
puolella ja kehon mitat ovat siksi minulle jotenkin arka aihe. Saatan
voida ottaa kehun vastaan onnellisena, mutta pian tilalle tulee
epäluulo ja syyllisyys. Minun on hirveän vaikea kehua itseäni
hyvällä omatunnolla. Jos kehuja on minua itseäni fyysisesti suurempi, poden syyllisyyttä siitä, että olen häntä hoikempi. Samaan
aikaan jos kehuja on minua solakampi, on kehujen vastaanottaminen
yhtälailla omituista, sillä koen, että miksi minua tässä nyt
hoikaksi kehutaan, kun kehuja itse on pienempi. Yleensäkin kehosta ja sen koosta puhuminen tuntuu minusta aina vähän epämukavalta ja mietin jatkuvasti, että loukkaanko nyt jotakuta sillä, että olen tämän kokoinen ja että olen sillä hetkellä sinut itseni kanssa tai en. Mitä voi yhden
ihmisen pään sisällä olla näin vikana? Tiedän hyvin olevani
hoikka, en kuitenkaan laiha, mutta samaan aikaan ajattelen, että
mitä jos en olekaan. Mitä jos tunnen hyvää mieltä kapeasta
vyötäröstäni ihan turhaan? Mitä jos olenkin oikeasti isompi kuin
mitä pääni sisällä koen olevani? Kyllähän nuo 36-kokoiset
farkut ovat päälläni löysät, mutta mitä jos olen silti toisten
silmissä isompi kuin kuvittelen olevani? On kummallista olla ylpeä
tiimalasin mallisesta vartalostaan, mutta samalla potea sen
omistamisesta syyllisyyttä. Tämä ei nyt tarkoita ollenkaan sitä, ettenkö tykkäisi kehuista, jotka kohdistuvat kehooni, päinvastoin niitä on aina hirveän kiva kuulla! Niitä on vain välillä hankala prosessoida.
Kuten jo aiemmin sanoin, kiinnitän
hirveästi huomiota cosplayssa siihen, mikä hahmo minulle sopii ja
mikä ei. Minun on vaikea sanoa, johtuuko tämä ulkoisista paineista
ja rölleistä, jotka tarkkailevat silmä kovana sitä, että läskit
eivät voi cossata Sailor Moonia, vai omista päänsisäisistä
ongelmistani. Kuitenkaan tämä ei määrää hahmovalintojani niin
paljon, että se vaivaisi itseäni kovin. En ole pakotettu cossaamaan
hahmoja, jotka sopivat minulle, mutta joista en itse pidä. Valitsen
aina sellaisia hahmoja, joista pidän ja joiden puvun tekemisestä
nautin. Hahmoja on riittämiin! Koen toki paineita usein siitä, että
näytänkö nyt hahmolta vai en, mutta uskon cosplayn kuitenkin myös
vahvistaneen positiivista mielikuvaa itsestäni. Vaikka otan
helposti itseeni pienimmätkin haukut, ovat cosplay ja asemani skenessä
paksuntaneet nahkaani ja vahvistaneet päätäni hyväksymään ja
sivuuttamaan negatiiviset kommentit. Toki ne tuntuvat yhtälailla
pahalta, mutta koska cosplay on niin ulkonäköpainotteinen
harrastus, on ulkonäköön kohdistuneita kommentteja joutunut
näkemään ja kuulemaan sen verran paljon, että ne osaa ottaa valitettavana osana
harrastusta ja jättää sen kummemmin liian pitkään miettimättä
omaan arvoonsa. Tätä harrastaa kuitenkin itseään eikä röllejä
varten. Negatiivisista kommenteista on myös osannut ottaa opiksi ja
ruvennut ajattelemaan sellaisia asioita, jotka eivät olisi tulleet
koskaan mieleenkään. Ensimmäistä kertaa vuoden 2012 Desuconissa cossatessani April Mayta,
en juuri kiinnittänyt huomiota siihen, millainen kehon malli
kyseisellä hahmolla oli. Hahmollahan on huomattavan kokoinen, hyllyvä
rintavarustus, mutta itse menin täysin omilla avuillani. Tumblrissa
kuitenkin kuvien tageista löysin kommentin, jossa joku kertoi
mielestään rintojeni olevan liian pienet. Kyllä siinä tietysti
ajattelin ensimmäisenä, että voi nyt hyvänen aika sentään, että
voi olla pikkusielu. Seuraavalla kerralla April Mayta vuoden 2013 Desucon Frostbitessa cossatessani minulla oli aknen
takia pillerikuuri päällä, mikä vaikutti hormonitoimintaani niin
raskauttavasti, ettei April Mayn jakku melkein mennyt enää edes
kiinni. Tumblrin tagit muuttuivat #her tits are too small -kommenteista muotoon #dream tits ja #she's real!
Kyllä sitä nyt ajattelee tuollaisiakin asioita eri tavalla. En nyt
tarkoita sitä, että tässä pitäisi omaa kehoaan alkaa katsomaan
siihen malliin, että yhyy, minulla on liian isot tissit tai suuri
vyötärö tähän hahmoon. Olen edelleen ja aina sitä mieltä, että
kukin saa cossata ihan mitä ikinä haluaa, löytyy kropasta
millaisia mittoja tahansa. En ole muuttamassa kehoani nillittävien hikisten röllien vuoksi, mutta tuollaiset negiskommentit ja
positiivinen jälkikommentoiti on saanut ajattelemaan, että jos
hahmolla on joku tietty ominaisuus kehossa, jota on mahdollista
jäljitellä, miksei sitä jäljittelisi? Oma tavoitteeni cossaamisessa kun kuitenkin on se mahdollisimman paljon hahmolta näyttäminen, mutta toki myös omien mittojen piirteiden sovittaminen ja hyväksikäyttäminen. Haluan loppupeleissä kuitenkin aina edustaa pukuillessa itseäni enkä kadottaa jotain juuri minulle ominaisia piirteitä. Eli jostain lokkeja on voinut kiittääkin!
|
Lokit eivät hyväksyneet (Desucon 2012) - Lokit hyväksyivät (Desucon Frostbite 2013)
Kuvat © Maiju |
Sitä kuvittelisi, että kun on ns. "ihannemittainen" tyyppi, ei sitä cossatessa kamalasti tarvitsisi miettiä, että voiko tätä hahmoa nyt ylleen pukea vai ei. Mitä mietin cosplayn kanssa luultavasti eniten on se, että millaisena pukuilijana minut nähdään skenessä. Pelkään jatkuvasti ja koko ajan sitä, että olen jossain päin leimautunut hirveäksi cosplay-horoksi, joka haluaa huomiota osakseen tissevillä ja persevillä hahmoilla, sillä niitä tuntuu minulla olevan liikaa. Mikä on naurettavaa, koska ei niitä hahmoja oikeasti ole listallani kuin ehkä viisi tehtynä! Cosplay on todella painostava ympäristö kelle tahansa pukuilijalle, jota kiinnostaa skenessä tapahtuvat asiat ja muiden mielipiteet. On lievästi sanottuna perseestä, että kukaan tässä harrastuksessa ei voi välttyä kritiikiltä. Se on sitten eri asia, osaako kritiikin sivuuttaa ja jättää omaan arvoonsa. Ylipainoisia harrastajia tuomitaan laihojen hahmojen cossaamisesta ja timmikroppaisia harrastajia huomiohuoraamisesta. Jopa normaalipainoisia harrastajia katsotaan nenänvartta pitkin, jos ei rintamuksesta löydy tarpeeksi täytettä tissibeibeä varten tai käsivarsista tarpeeksi lihasta koripalloilijahahmolle. Lokit eivät ole koskaan tyytyväisiä, joten miksi sitä pitäisi oikeasti välittää jostain, mille ei mahda mitään? Vaikeaa on, tiedän, mutta tämän tiedostaminen voi tehdä asioista itselleen niin paljon helpompia.
Vaikka olisi vaikea ottaa kehuja vastaan ja jakaa niitä, mielestäni se on silti erittäin tärkeää kelle tahansa ja kaikille. Ilman positiivista palautetta sitä ei oikeasti näe muuta kuin itsensä ja vikansa, eikä ole edes pientä muistutusta siitä, että joku muu voi nähdä jotain muuta ja hienoa. Kehuminen ja niiden vastaanottaminen on aivan hirveän tärkeä osa tätä harrastusta ja se voi todellakin auttaa jonkun pois päänsisäisestä ahdingosta. Siinä mielessä cosplayssa on jotain todella hienoa ja lokit jyräävää. Se, että joku haluaa käytävällä kuvan juuri sinun puvustasi, on osoitus kiinnostuksesta ja hyväksymisestä ja on jo kehu itsessään. Hän voi joko ihailla kädentaitojasi tai pitää valitsemastasi hahmosta, mutta hän ei selvästikään näe kehoasi epäsopivana tai halveksi sitä. Hän ei luultavasti edes ajattele yhtään mitään juuri kehoosi liittyvää, vaan keskittyy pukuusi ja miten hyvältä siinä näytät. On taivaallinen tunne kuulla ihan erikseen ilmaistuja kommentteja puvusta lämminhenkiseen sävyyn, mutta saa niistä huomaamattomammistakin kehuista nauttia. Ne eivät tee positiivisesta palautteesta yhtään sen vähempiarvoisempaa.
Olisi ollut kiva lopettaa tämä
jotenkin pohtivammin ja jännemmin, mutta ei nyt taida onnistua.
Minulla ei oikeasti ole paljon sanottavaa cosplayn puitteissa, mutta
tuntui, että jotain piti sanoa jostain. Kannattaa lukea Jesmon ja
Ilonan teksti. Ne ovat hyviä ja oikeasti ottavat kantaa asioihin, siinä
missä itse lähinnä revin henkilökohtaisia arpia.
Ps. Haluaisin vain linkata hiljattain tekemäni cosplay-videon tähän, koska se on oikeasti niin hemmetin osuva kaikkea tätä pääni sisällä tapahtuvaa pohdintaa ajatellen. Koko biisin lyriikat puhuu niin hyvin sitä kieltä, mitä itsestäni loppupeleissä ajattelen cosplayn kanssa ja siksi kyseisen biisin videoni musiikiksi valitsin. Videoon pääsee
tästä, mutta laitetaan nyt vaikka ne lyriikat tähän erikseen, silleen todella juustoisesti. Eli tässä tiivistys koko tämän entryn sisällöstä. Tulkinta on vapaa.
"Acting
Out"
Ashley
Tisdale
Up
above the surface I was just a perfect child
But
underneath it all I was craving to be wild
Don't
you judge by the cover
It's
so far from what you see
I'm
losing all my patience
Waiting
on you to believe
I'm
suffocating, I can't breathe
Let
me out this cage
I'm
not gonna hold back
Gonna
break these chains
I'm
taking control
Not
gonna give you something to talk about
It's
another side of me, I'm acting out
Set
me free
I'm
ready to show you
This
is what I need
It's
time to get dirty
I'm
a show you what I'm talking about
It's
another side of me, I'm acting out
Welcome
to a new beginning
It's
time to start the show
No,
I don't think it matters
If
it's real or just a roll
Once
you get a taste of it
You'll
be begging me for more
I'll
give you something to remember
Once
I've hit the floor
I'm
letting go, of what you know
Let
me out this cage
I'm
not gonna hold back
Gonna
break these chains
I'm
taking control
Not
gonna give you something to talk about
It's
another side of me, I'm acting out
Set
me free
I'm
ready to show you
This
is what I need
It's
time to get dirty
I'm
a show you what I'm talking about
It's
another side of me, I'm acting out
I've
been waiting just to drive you crazy
Now
it's my time and yes it feels amazing
There's
nothing left of what you've seen before
Life
is short just to do what you're told
(Just
to do what you're told, just to do what you're told)
Do
what you're told
(Just
to do what you're told)
Do
what you're,
Do
what you're told
Let
me out this cage
I'm
not gonna hold back
Gonna
break these chains
I'm
taking control
Not
gonna give you something to talk about
It's
another side of me, I'm acting out
Set
me free
I'm
ready to show you
This
is what I need
It's
time to get dirty
I'm
a show you what I'm talking about
It's
another side of me, I'm acting out
Life
is short just to do what you're told (I'm acting out)
Life
is short just to do what you're told (I'm acting out)
Life
is short just to do what you're told (I'm acting out)
Yeah,
yeah, yeah, I'm acting out