Tracon 8, eli Voi Hyvä Luoja

Sunnuntaina saavuttiin yömyöhään kotiin ja melkein suoraan pehkuihin. Jos joskus Animeconin jälkeen tokaisin potevani con-darraa, se ei ole mitään verrattuna tähän, olen yhä aivan sietämättömässä horkassa ja töitä pitäisi muka jaksaa tehdä. Minulla ei myöskään ole koskaan aiemmin tullut sellaista jälkifiilistä, etten yksinkertaisesti muista conista ja sen kulusta mitään. Yleensä muistan paljon, mutta nyt en muista kuin ehkä yhden tai kaksi asiaa viikonlopulta. Koitan jäsennellä tekstiä edes johonkin suuntaan rakentavasti, vaikka se tuskin tulee onnistumaan näissä tunnelmissa.

Olin jokuselle läheisemmälle ihmiselle paljastanut Traconiin tekemäni puvun melkein heti kun kyseisen tapahtuman puvun päätin. Puku tuli muidenkin tietoon viimeistään Tracon-viikon alussa Tumblrin puolella, kun aloin olla varma siitä, että saisin puvun ajoissa valmiiksi Traconiin. (En pidä suuritöisten pukujen paljastamisesta varhain, sillä pelkään, etten saa pukua valmiiksi ajoissa. En kestäisi sitä, jos minulta tultaisiin kyselemään conissa aiotun puvun kohtaloa. Se vain muistuttaisi epäonnistumisestani. :'>) Puku valmistui vasta Traconia edeltävänä yönä Tampereen Omenahotellissa, mutta kuitenkin! Olin tehnyt pukua kahden kuukauden ajan non-stop. Heräsin aamuisin klo 9-10 aikoihin ja menin nukkumaan siinä klo 2-3 aikoihin yöllä. Päiväni olivat siis noin 14-16 työtunnin mittaisia. Taukoja ei ollut, Skypessä ei ehtinyt jutella juuri lainkaan eikä ihmisiä ehtinyt nähdä muutoin kuin äärimmäisissä hätätapauksissa. Nostan hattua ja jaan suurta kunnioitusta ja kiitosta niille ihanille tyypeille, joille sain soittaa itku kurkussa, kun kaikki maan päällä oli huonosti, joille sain purkaa Skypessä ahdistustani puvun etenemisestä ja joiden sohvalle sain tulla syömään tortelloneja kun kokonainen viikko töissä kaupanpäällisinä oli ankaran kuumeen vuoksi ylitsepääsemätön suoritus. Te tiedätte kyllä, keitä olette. ♥

Tein Traconia edeltävänä to-pe välisenä yönä ensimmäisen all-nighterin sitten kuka ties milloin ja nukuin yhden ainokaisen tunnin aamulla. Traconia edeltävänä yönä sain kiitos sentään nukuttua edes kuusi tuntia. Aamulla meikit naamaan hotellilla ja monet kassit mukaan Tampere-talolle, jossa vaihtaisin puvun päälle. Olin ilmoittautunut tänä vuonna Traconin pukukisaan, joten pääsin käyttämään pukuhuoneita jo melko aikaisin aamulla. Tiesin, että puvun pukeminen veisi oman aikansa, mutta onneksi tällä kertaa ei kestänyt sitä Franin pukemiseen vaadittua 3-4 tuntia, ja ehdin hyvissä ajoin käydä kuvauspalvelussa otattamassa pakollisen kisakuvan ja aikaa jäi reilusti vielä tuomarointiajan odotteluun. Itse tuomarointi minua ei jännittänyt laisinkaan (ehkä vähän omaksi yllätyksekseni?). Olin kisannut kerran aiemmin, jolloin jännitin aivan kaikkea mahdollista, mutta siitä kokemuksesta viisastuneena ja itse tuomarina useamman kerran toimineena en enää kokenut tätä tilannetta pelottavana. Tottakai mietin paljon sitä, mitä tuomarit omasta puvustani ajattelisivat, mitä mahtaisivat kysyä. Mutta mitä suotta. Olin itse todella tyytyväinen omaan pukuuni, vaikka paranneltavia kohtia oli myös mielestäni ihan riittämiin. Olen hirveän tietoinen yleensä pukuni kaikista vioista, mutta tällä kertaa tuntui hyvältä olla oikeasti tyytyväinen omaan pukuunsa. Ihan sama, mitä tuomarit sanoisivat.

Tässä välissä Maiju ja minä taisimme mennä ulos haukkaamaan happea ja kuvauttamaan pukujamme Kifian kanssa sen verran mitä nyt ehtisimme ennen kisan alkua. Elina ja Lily assaroivat kovasti, kiitos kamalasti vaivasta siis heille. Jälkikäsittelyn olen tehnyt minä.

Tuomaroinnin ja pienen kuvaussession jälkeen aloin pikkuhiljaa jännittää kisaa. Takahuoneessa hengaillessani näin niin paljon hienoja pukuja, ettei sormet riitä. Yritin työntää kaikki ahdistavat ajatukset tätä aihetta koskien pois, mutta se teki rehellisesti tiukkaa. Sain kuulla paljon sitä, että pukuni on hieno ja että sijoittuisin varmasti, mutta eihän siitä, hyvänen aika, mitenkään voinut olla varma, kun ympärillä liehakoi niin monta upeaa pukua.

Kun WCS-kisa alkoi, minulla rupesi oikeasti olemaan huono olo. Ei sentään onneksi tuntunut siltä, että pyörtyisin, vaikka olin sitä eniten pelännyt kisajännityksessä tapahtuvan (aikaisemman kisakokemuksen perusteella vuonna 2011 Franin kanssa). Olin tällä kertaa onneksi sen verran fiksu, että tankkailin vähän väliä mehua (ei mitään vettä, sokeria sen pitää olla) ja tajusin, että muiden kanssa jutellessa se pahin jännitys laantuu. En valitettavasti pystynyt seuraamaan WCS-esityksiä takahuoneen telkkarista, sillä puvusta koituvien kipujen vuoksi oli pakko istua pöydällä, tavallisella tuolilla se kun ei onnistunut.

Oli aika siirtyä jonoon odottamaan omaa vuoroaan. Itse olin suunnilleen puolivälissä pukukisaa numerolla 25. Pääsin hirveän jännityksen vallassa lavalle, tärinän kanssa pari posea, jotka vain pystyisin tekemään, ja pois hiipuvan jännityksen saattelemana. Katsoin loput kisasta salin reunalta seisten.

Yhteiskuvan jälkeen heti perään alettiin tuttuun tapaan jaella palkintoja. Aloittelijoiden kohdalla minua alkoi taas kerran jännittää, ja kun tultiin kokeneiden kohdalle, ei olemisessani ollut enää mitään järkeä. Heiluin paikallani vieressä seisovien ahdingoksi (pahoittelen tätä erikseen, huomasin kyllä ärtyneet/huolestuneet katseet), sillä pelkäsin, että jalkani pettäisivät alta muuten. Sydän pompahti jokaisella julkistuksella ja kyllä se hengitys tuskastuttavasti kiihtyi. Minua alkoi itkettää aivan hirveästi. Kun ensimmäinen sija lopultakin julkistettiin, minulta meni viimeinenkin tolkku. Purskahdin aivan hysteeriseen itkuun enkä rehellisesti kyennyt tajuamaan mistään mitään. Sain käveltyä lavalle ja hortoilin minne sattuu; meinasin unohtaa pokaalin noutamisen vallan siinä, kun halusin vain halata ihmisiä. Päästinkin kuulemma kuuluvan uikahduksen jokaisen kerran kun halasin tuomareita. Vannoin itselleni, etten alkaisi itkeä, mutta taitaa se punoittava ja räkäinen naama olla tallennettuna kameroilla. Nolottaa.

Toiseksi ja kolmanneksi tulivat siis ihanan upeat Jesmo ja Hansku! ♥

En siis vielä tänäänkään oikeasti hahmota, mitä tapahtui. Hyllylläni on joku pytty, mutta miten se sinne päätyi, en ihan oikeasti ymmärrä.

Siellä se nyt kumminkin on kaverinsa vieressä. Niin hämmentävää.

Kiitos nyt siis aivan suoraan sanottuna helvetisti esim. kaikille. En olisi selvinnyt lauantaista ilman mammoja ja juttelevaisia ihmisiä ja ystäviä, jotka pyyhkivät kyyneleitä ja juottivat minulle mehua kun omat käsivarteni eivät siihen taipuneet. Onnea aivan himputisti myös muille sijoittuneille, olitte aivan huikaisevia ja todellakin ansaitsette pokaalinne. Samaten peukutuksia muillekin osallistujille, kun menitte kisaamaan. Tämä on nyt vissin semmoinen nolo kiitospuhe, mutta olkoon. Olen aika onnellinen. Ja samalla poden huonoa omatuntoa siitä, että fiilistelen tästä. Voisin olla vaan hiljaa ja myhäillä itsekseni, mutta kun ei perkele miten voi ottaa sydämestä tämmöinen ihmiselle, joka on aina epävarma puvuistaan ja kisaa ainoastaan silloin, kun tuntuu, että sillä on JOKU mahdollisuus sijoittua. Eli vain kahdella puvullani. Mutta siitä nyt hys. Nyt olen onnellinen ja myönnän itselleni, että teinpähän jonkun kivan puvun nyt. Etenkin, kun tuomareilta pyytämääni pukupalautteeseen vastattiin niin sydänjuuria myöten pakahduttavasti, etten kestä.

Ja ei, en valitettavasti ole vielä vuosiin valmis osallistumaan Nordic Cosplayhin, EuroCosplayhin tai World Cosplay Summitiin.

Niin ja ai kamala miten paljon onnea Ilonalle ja Hootille WCS-edustuspaikasta!

---

Sunnuntaina oli sitten lähinnä vain lisää kuvaamista. Jälleen kuvaajana Kifia ja jälkikäsittely allekirjoittaneelta.

Maiju = Fenris = aksjdhaskjhfkjsdhg ♥

Myöhemmin loppupäivästä menimme Maijun ja Lilyn kanssa seuraamaan NCC-, Esitys-ja Nettipukukisaa, joista kahdesta ensimmäisestä itse hieman yllätyin positiivisesti. Omia suosikkejani olivat mm. Zeron Atelier Meruru -esitys (esitys oli herttainen, juoni selkeän ytimekäs ja pidin myös siitä ajatuksesta, että yleisön osallistuminen taputuksiin vaikuttaisi alkemian lopputulokseen) ja Final Fantasy X:sta tutun Yunan tanssi (sulavaliikkeinen ja uskollinen hahmolle, tanssi näytti siltä kuin pitääkin). En päättäjäisissä ollut, mutta ymmärsin, että Zero ainakin sai pystin hyppysiinsä, onnea siis siitä, sekä karsintojen toisellekin sijoittuneelle!

Yleisöön en todellakaan tosin ollut tyytyväinen kisojen osalta. En menetä hermojani, jos joku satunnainen yksi huutaa lavalle jotain tarkoittaen hyvää, vaikkei se tee tilanteesta juuri vähemmän töykeää, mutta kun koko sali huutelee mammoille veren siivoamisesta, minulla kiehuu. Mammat tekevät työnsä ja sille on turha urputtaa. Tilanne yritetään hoitaa parhain päin ja lattiaan jämähtänyt tekoveri ei ole mitään mukavaa siivottavaa jälkikäteen. Tuskin kukaan kisaajista kaipaa ylimääräistä verta jalkoihinsa, ties vaikka siihen liukastuisikin. Puhumattakaan siitä, millaisessa kunnossa Tampere-talon tulisi olla conin jälkeenkin. Kisaajille on todella epämukavaa ja hermoja raastavaa tulla lavalle, kun eivät tiedä, mitä yleisöstä huudellaan. Heitä varmasti jännittää, eikä huutelu tee tilanteesta yhtään helpompaa. Ja hei nyt oikeasti, se joka huusi esityksen alkaessa salin ollessa pimeänä:”Soittakaa Paranoid!”, sietäisit hävetä. Ja sinä/te, jo(t)ka buuasit(te), ette ole edes sen arvoisia. (Kyllä, sanoin tuon nyt tosissani ja sormeani kuvitteellisesti kukkahattutätimäisesti heristellen.) Kisan tulisi olla mukava kokemus niin yleisölle kuin kisaajillekin. Kunnioitus ei ole mikään turha sana. Menkää itseenne.

Loppujen lopuksi aivan hirveän mukava con. Meni nopeasti ohi. Surkeus, että kisaajanumeroläpyskäni jäi (oletettavasti) jonnekin päin bäkkäriä. Jos joku siellä pyörineistä sattui sen jonnekin talteen ottamaan (tuskin), olisin iloinen, jos sen vielä saisin. Ei elämä missään nimessä toki ilman sitä lopu, mutta sopii sitä aina yrittää. :D

Olen itse ilmeisesti menossa Fanfestiin, tuskin kuitenkaan missään casualimpaa kummemmassa puvussa. Oletan, että aiemmissa blogimerkinnöissäni kommentoineen kanssa erinäiset W.I.T.C.H.-suunnitelmat voisivat kuitenkin pitää kutinsa?